VÄINÄMÖINEN

Väinämöinen oli varpaita kipristävän hauskaa ja samalla katsojan maailmankuvan pois sijoiltaan täräyttävää teatteria.
(–)
Dramaturgina ja ohjaajana Juha Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Voimakas ja luonteva läsnäolo muovaa Hurmeen näytelmistä omanlaisia ja hykerryttävän hauskoja. Hurmeen teatteri on aikuisten leikkiä, johon myös meidät näytelmän katsojat houkutellaan mukaan. Esitysten hauskuus syntyy siitä varpaita kipristävästä olemassaolon riemusta, josta meillä jokaisella on toivottavasti muistoja ainakin lapsuudesta.
(–)
Väinämöinen oli juuri kaikkea tätä. Välillä meno oli kuin lastenkutsuilla sokerihumalan saavutettua maksiminsa, mutta ei siinä mitään räävitöntä ollut. Väinämöinen oli teatteria, jonka syliin saattoi kietoutua kuin lämpimään peittoon. Sen ääressä saattoi avata itsensä ja hykerrellä omaa hyvää oloaan.
(–)
Näytelmä Väinämöinen kertoo siitä, ettei Kalevala ole suomalaista kansanrunoutta, kansallinen eepos, ei ainakaan siinä mielessä, kun minun ikäpolveni jukuripäille sitä opetettiin karttakepin lyöntien tahdittamana Mutalan kansakoulussa. Miten se voisi olla, jos sen runot ja tarinat ovat syntyneet jo hyvin kauan ennen kuin Suomea, suomalaisia tai edes suomen kieltä oli olemassa?

Onkohan Kalevalasta koskaan nähty näin riemukkaan vauhdikasta esitystä kuin TTT:n syyskauden avannut Väinämöinen?
(–)
Juha Hurme on suomalaisen teatterikentän omaleimaisimpia ohjaajia ja onnistuu yllättämään katsojat nerokkailla ideoillaan.
(–)
Väinämöinen on energistä, yllättävää ja virkistävää teatteria. Hurme on sovituksessaan ja ohjauksessaan todella pyyhkinyt pölyt Kalevalasta ja saattanut monia uskomuksia kyseenalaisiksi.
(–)
Jouhikon soittajana tunnettu, kansanmusiikkiin laajasti perehtynyt Pekko Käppi on luonut Väinämöiseen hienon äänimaailmaan. Hän on pääosin säveltänyt musiikin, sovittanut ja esittää sen. Esityksessä onkin paljon musiikkia jota näyttelijät tulkitsevat erinomaisesti.

Sukellus Väinämöisen maailmaan on riemullista leikkiä. Näyttämöllä uudistetaan Kalevalan tulkintaa ilman pidäkkeitä. Pekko Käpin villinkuuma suistamolainen hardcore folkki pistää vipinää kinttuihin. Juha Hurme sekä leikkiin mukaan lähtenyt näyttelijäjoukko haluavat kertoa vanhan Väinämöisen tarinan uusiksi.
(–)
Hurme on saanut lavalle dream teamin. Ilon riemu kumpuaa ryhmän energiasta. Sokka lähtee irti toisella puoliajalla, kun Aino-Melutan (Myy Lohi) raivoballadi pääsee ilmoille. Riehakasta meno on myös The Erotical Horse-back Vikellys Song -biisissä, joka kuullaan Janne Kallioniemen ja Teija Auvisen tulkitsemana, taustalaulajinaan Myy Lohi ja Pekko Käppi.
(–)
Pidin siitä, että Kalevala tuotiin liikekielen avulla fyysisesti läsnäolevaksi. Sitä kautta esitys ikään kuin vapautui teatteritraditiosta ja Kalevalan perinteisestä käsittelytavasta.

Pekko Käpin musiikin rytmittämä esitys on pöhköyttä pelkäämätön leikki, joka saa katsojankin nopeasti hymyilemään. Siinä sivussa se ravistelee Suomen kansalliseepoksen harteilta kaiken patriarkaalisen ja tunkkaiseksi vanhentuneen kuonan.
(–)
Petra Ahola on Louhena huikaisevan räyhäkäs ja energinen, Teija Auvinen hurmaa niin Ilmattarena kuin Pohjan neitonakin, ja Myy Lohi räjäyttää potin viimeistään esityksen loppupuolella Melutan raivoisalla balladillaan.
(–)
Juha Hurme tuntuu haluavan muistuttaa, että Elias Lönnrötin Kalevala on lopulta vain yhden miehen kansanrunojen innoittamana sepittämä eepos ja sellaisenaan vain yksi tarina siitä, keitä me olemme ja mistä tulemme.
(–)
Väinämöinen on varmasti ilahduttavin esitys, jota Kalevalan sankareiden vaiheista on Tampereella esitetty. Mikään ei piristä syysiltaa niin kuin älykäs ja viihdyttävä hulluus.