Näytelmä mullistaa Kalevalan kertomukset – mitä jos Väinämöinen olikin nainen?
Edellinen Seuraava
Pispalan perinnetietäjät Juha Hurme ja Pekko Käppi kääntelevät Kalevalan ympäri ämpäri näyttämöllä. Elokuussa 2023 kuoriutuvasta Väinämöisestä on tulossa leikkisä, sydämellinen ja myyttejä murtava esitys.
Ikäluokka toisensa jälkeen saa koulussa eteensä Kalevalan. Pakkopullana syötetty kirja pitää pintansa lukujärjestyksen pyhänä tekstinä, koska sen ajatellaan kertovan jotain olennaista suomalaisuudesta. Kuten Seitsemän veljestä tai Tuntematon sotilas, mutta se kaikkein vanhin testamentti muinaisuuden hämäristä.
Tietenkin Kalevala painoi syntyaikoinaan eniten. Suomalaisuusaate ja itsenäisyyspyrkimykset tarvitsivat suuren kertomuksensa. Suomen kansan sankarillista menneisyyttä huokuvan mytologian sepitti Elias Lönnrot kansanrunojen innoittamana. Lopullinen versio ilmestyi 1849.
Nyt liki 200 vuotta myöhemmin kansallisromantiikasta vaikutteita saanut Eino Salmelaisen näyttämö toimii esityspaikkana, kun Väinämöinen-näytelmän kirjailija ja ohjaaja Juha Hurme purkaa Kalevalan rakennuspalikat osiin ja tarkastelee niitä nykytiedon valossa.
”Kalevala on hieno kirja. Tutkijoiden mukaan se on aika puhtaasti kaunokirjallinen tuote. Tehdessään kansanrunoutta ymmärrettäväksi Lönnrot väärensi perinnettä hyvää hyvyyttään. Aineisto oli hankalaa, monesti karjalankielistä ja saavuttamatonta. Juoni on Lönnrotin keksimä ja jopa termi Kalevala hänen muokkaamansa. Sellaista paikkaa ei muinaisrunoudessa ole”, sanoo Juha Hurme.
Ikoniset kuvatkin johtavat harhaan. Kalevalan lavastuksen ja puvustuksen keksi maalauksissaan Akseli Gallen-Kallela.
”Gallen-Kallela tavallaan luki Kalevalaa kuin Raamattua, ajatellen että sellainen se pyhä suomalainen muinaisuus todella oli. Ranskasta oppimillaan kuvataiteen keinoilla Gallen-Kallela loi jotain, mitä nykyisin sanotaan Suomen taiteen kultakaudeksi. Se oli hyvin kansainvälisten muotien mukaan tehtyä, eikä niillä kuvilla ole mitään sen kanssa tekemistä, millaista Itämeren alueella oli 1000 tai 2000 vuotta sitten. Silti ne ovat hienoja tauluja”, korostaa Hurme.
Teatterileikki väärinkäsitysten ryteikössä
Keväällä Väinämöisen harjoituksissa hahmottui näytelmän henki. Tekeillä on komediallinen esitys, joka ihmettelee, havainnoi ja reflektoi. Se uskaltaa kyseenalaistaa Kalevalan luomat myytit aidon ja tutkitun kansanperinteen valossa. Käsittelytapa on silti lämminhenkinen.
”Kalevala on komedian tekijöille hauskaa materiaalia, koska siihen sisältyy niin paljon väärinkäsityksen ryteikköjä. Emme pilkkaa niitä, vaan avaamme ne, nauraen myös itsellemme”, hörähtää Juha Hurme.
Kysymys on teatterileikistä. Hurme muistuttaa monien sivistyskielien olevan suomea viisaampia lausuessaan teatterin ja musiikin tekemisen perusverbin. Se on play, spela, spielen. Leikkiä.
”Näytellä-sana vie pieleen, koska kaiken teatterin, jopa vakavimmankin tragedian ytimessä on peli ja leikki. Mutta kyllä ne meillä korostuvat. Haluamme kutsua katsojatkin mukaan leikkimään. Heitä ei ollenkaan rääkätä, koskemattomuutensa on taattu, mutta etenemme vuoropuhelussa yleisön kanssa. Että lähdettekö messiin vähän pelleilemään?”
Hurme korostaa kansanperinteen avointa luonnetta. Muilta kulttuureilta lainaamalla ja rakenteita rikkomalla voi luoda uusia merkityksiä. Hän ottaa esimerkiksi satoja vuosia vanhan malilaisen grioottiperinteen, jonka tärkeimpiin kantajiin kuuluva Toumani Diabaté käytti ikivanhan kora-sävellyksen lomassa Ennio Morriconen italowestern-teemaa.
Vasta 1900-luvulla tutkijat alkoivat ymmärtää, että Kalevalankin taustalta löytyvistä kansanrunoissa on kyse kansainvälisestä perinteestä, ihmesaduista jotka kerrostuivat koko ajan. Itämerensuomalaisissa runoissa oli lainoja skandeilta, venäläisiltä ja balteilta. Toisin kuin aluksi kuviteltiin, runoilla ei ollutkaan mitään juhlallista alkumuotoa vaan perinne muovautui ikuisesti muuttuvassa prosessissa, johon koko ajan syötettiin uutta materiaalia sieltä täältä.
Ei falskille muminalle
Haastattelussa Juha Hurmeen vieressä istuu esityksen säveltäjä ja live-muusikko, Suomen tunnetuimpiin kansanmusiikin tekijöihin lukeutuva Pekko Käppi. Yhdessä kaksikko tietää suomalaisesta kansanperinteestä valtavasti. Niin paljon, että he osaavat välttää tunkkaisen kuvaelman vaarat.
”Meillä molemmilla on taju siitä, miten perinnettä ei pidä esittää”, sanoo Hurme. ”Muinaiskaapuihin pukeutuminen ja vääränlainen eläytyminen johonkin vanhaan muminaan ja samanismiin, se ei ole se keino millä tavoitetaan asioita, sellainen on vain falskia. Tämä on sitä vastoin aika häikäilemätön ja iloinen komedia. Kunnioitamme perinnettä, mutta emme yritä palata ajassa taaksepäin. Se olisi mahdotonta.”
Pekko Käppi on lähtenyt tekemään näytelmään musiikkia vapain käsin, monenlaisia tyylejä yhdistellen. ”Toki pitää ottaa huomioon kulttuurisen omimisen asioita niin kuin kaikessa tekemisessä. Kalevala sinällään on fiktiokirja ja laulukirja, jossa ei ole yhtään ainutta nuottia tai audiota. Se luo mielestäni tässä kontekstissa aika otollisen leikkikentän musikantille. Sinne voi tunkea mitä vaan, ja ne jutut toimivat jotka toimivat.”
Käppiä kiehtoo ajatus siitä, että jokaisessa ajassa on oma nykyhetkensä, menneisyytensä ja tulevaisuutensa läsnä. Tämä koskee myös runolaulun kulta-aikaa. Tutkiessaan vaikkapa viimeisiä karjalaisia jouhikonsoittajia Suistamon alueelta Käppi miettii heidän soittaneen oman nuoruutensa kuuminta musiikkia.
Seppä ve’en emoisen syrjäyttäjänä
Kalevalan tietäjät iänikuiset – kreikkalaisten jumalien tai Marvel-hahmojen veroiset mahtimiehet – tyytyvät laulamaan vastustajansa suohon sanan voimalla. Päät eivät putoa eivätkä miekat kalise. Poikkeuksellista, kuten Hurme pian kertoo.
Ja kun katsoo Väinämöinen-näytelmän julistetta, siinä komeilee näyttelijä Heidi Kiviharju naisoletetun näköisenä. Oliko Väinämöinen sittenkin nainen?
”Näin uumoili jo Lönnrot, ja näin uumoilee myöskin nykyfolkloristi. Perusteet ovat kauhean vahvat”, sanoo Juha Hurme.
Suuret luonnonjumaluudet arktisissa kulttuureissa ovat alun perin olleet järjestään feminiinisiä. Mutta rauta-ajalla syntyi sepän ammatti, jota harjoittivat ainoastaan miehet. Sillä oli käänteentekevä merkitys.
Veden jumalhahmona Kalevalassa esitelty Väinämöinen on ilmeisesti alkujaan ollut ve’en emoinen, naispuolinen muinaismeren uimari jumalten alkuhämärässä. Hurme muistuttaa, että myös ”Väinämöisen gender-toveri” Ilmarinen, ilman hallitsija ja taivaan takoja, tunnettiin nimellä Ilmatar – kunnes sai kontolleen rauta-aikaisen sepän tehtävän ja miehen sukupuolen.
”Nykytutkijat ajattelevat, että Kalevalan hahmoihin kuitenkin jäi feminiinisiä ominaisuuksia, mikä tekee itämerensuomalaisesta muinaisrunoudesta niin ainutlaatuista”, huomauttaa Hurme. ”He olivat herkkiä, he olivat taiteilijoita, he olivat artesaaneja, he olivat nynnyjä, ja ihanalla tavalla myös vähän tunareita, heistä puuttuu kokonaan toksinen maskuliinisuus.”
”Kun lukee vaikka Homerosta, joka myöskin alun perin on ollut suullista perinnettä, niin voi sitä loputonta kurkunleikkaamista, raiskaamista ja miesten mellastusta. Siihen nähden meidän itämerensuomalainen perinteemme on lempeää, viisasta ja rauhanomaista. Mahtavia arvoja. Niistä muistutamme esityksessä kaiken pelleilyn lomassa. Että meillä on hieno perintö, jonka varaan kelpaa rakennella kyllä”, päättää Juha Hurme. ”Luvassa on reipasta äidinmaallisuutta!”
Teksti: Mika Kauhanen
Katso Juha Hurmeen ja Pekko Käpin haastattelu videolta laajempana versiona (23 minuuttia)
Videossa selviää mm. miksi Hurme ei pidä samaanikursseista, joissa halataan puita ja muututaan karhuksi; kuinka runonlauluperinne toimi muinaisen ihmisen näkökulmasta muistitekniikkana; sekä miten Kalevalaa pidettiin perusteluna Suomen joukkojen hyökkäykselle Neuvostoliiton puolelle jatkosodassa.
Katso myös:
Väinämöisen esittely, esityspäivät ja liput