REIKÄLEIPÄ

Sirkku Peltolan uusinta komediaa on odotettu, ja Reikäleivän lipuista on jo ennen ensi-iltaa 70 prosenttia varattu. Odotus palkitaan näinä aikoina poikkeuksellisen lämminhenkisenä teatterikokemuksena.
(–)
Kun kriitikko Matti Wacklin vuonna 2005 arvioi Suomen hevosen Aamulehdelle, hän kuvasi sitä ”moderniksi komediaksi naurun ja itkun rajapinnassa”. Itkun ja naurun rajapinnassa Sirkku Peltolan kirjoittamaa ja ohjaamaa Kotalan perheen sukusaagaa on katseltu senkin jälkeen.
(–)
Vuonna 2007 Suomen hevosta seurasi samoja hahmoja kuvannut Yksiöön en äitee ota. Sitä jatkoivat vuonna 2011 Lämminveriset ja vuonna 2015 Hevosten keinu. Teemat ovat liikkuneet maaseudun alasajosta EU-Suomeen, työttömyyteen, pakolaisuuteen, kerjäläisiin ja ympäristötuhoon. Vaikka hahmoja voisi pitää umpisuomalaisina, näitä Peltolan näytelmiä on käännetty useille kielille ja esitetty useissa maissa. Kymmenen vuotta sitten TTT esitti Lämminverisiä Washingtonissa.
(–)
Sarjan viides osa, Reikäleipä, ei tee edeltäjiinsä poikkeusta. Kotalan perheen ystävät saavat sitä, mitä ovat rakastaneet ja kaivanneet. Tyylilaji hoippuu farssin, komedian ja tragedian välillä, mutta niin, että nauru vie kuitenkin korostetusti voiton.
(–)
Peltolan taitavasti ohjaamia näytelmiä kuvataan myös aikalaisdraamoiksi. Reikäleivän taikamaailmassa repivä nykypäivä on kuitenkin kuin reikä leivässä, aukkopaikka, jota korostetaan, mutta josta myös vaietaan. Ulkomaailman olemassaolo kyllä tiedostetaan, mutta siitä ei puhuta.
(–)
Eikä tarvitsekaan, sillä kirjailijana Peltola ei tyydy tendensseihin, hänen katseensa on paljon kauempana. Niin kuin kuoleva Äitee sanoo: ”Naurua voi jumalauta edes yrittää pitää hengissä.” Ottaa aikuisen vastuu ja kantaa hellästi hoivaten sylistä syliin tuleville sukupolville, vaikka kuinka väsyttäisi. Se on ainoa toivo. Toivo taas on ainoa uskonto.

(Sirkku Peltolan) Kotala-saagaa voi verrata Aki Kaurismäen elokuviin. Ydinsanoma on pelkistetyn kirkas vaikka tarinat vaihtuvat, eivätkä nekään niin ihmeemmin. Eikä katsoja sitä odotakaan.
(–)
Sanailu on Reikäleivässä tutun hauskaa. Aili Kotala pohtii lukemaansa lehtijuttua: ensin oli peräreikä, sitten ihminen kasvoi ympärille ja toiseen päähän äly. Noin se kehitysopin mukaan on tosiaan mennyt. Suoli tarvittiin ennen aivoja.
(–)
Tuire Salenius voisi jo hakea patentin Aili Kotala -aksentilleen, miksei myös Aimo Räsänen Kai Kotalan ässävialle. Näyttelijät ovat vuosien kuluessa vaihdelleet. Mika Honkanen, Miia Selin ja uusi Äite Ola Tuominen ovat nyt luonteikkaita ydinperheen edustajia.
(–)
Peräkammarin pojaksi vuosien mittaan yhä vahvemmin ajautunut Kai Kotala on koskettava, tragikoominen hahmo. Hänen kauttaan näyttäytyy nuoriso- ja rakennetyöttömyyden olemus. Kyse ei ole laiskuudesta.
(–)
Reikäleivässä Kotaloiden tarina kulkee kohti kaunistelematonta finaaliaan naurun ja itkun välimaastossa. Katsojana miettii, säilyykö toivo yli loppuratkaisun?

Akateemikko, näytelmäkirjailija ja ohjaaja Sirkku Peltolan viisiosainen näytelmäsarja on harvinaista herkkua.
(–)
Alunperin Suomen hevosen (2004) piti olla ainoa, mutta Peltola huomasi Kotalan perheen tarinan avulla voivansa kuvata Suomen maaseudun muuttumista viimeisten vuosikymmenien aikana. Yksiöön en äitee ota (2007), Lämminveriset (2011) ja Hevosten keinu (2015) ovat nyt saaneet jatkoksi Reikäleivän.
(–)
Peltolan kirjoitustyyli ja kieli ovat omintakeisia. Hänen näytelmänsä ovat yllättäviä; niihin sisältyy niin farssin, komedian kuin tragediankin aineksia ja tunnuspiirteitä.
(–)
Henkilöhahmot ovat hyvällä tavalla vinksahtaneita ja suurten koettelemusten muovaamia. Vaikka elämä on köyhyysrajan alapuolella, he eivät lannistu vaan nousevat aina kuin tuhkasta.
(–)
Hannu Lindholmin pitkän ja loistavan uran tiettävästi viimeinen lavastus on jälleen uskomattoman hieno: Kotaloiden talorähjän takana välkkyy ostoskeskus ja kerrostaloja. Vanha vihreä puusohva on kulkenut matkassa alusta asti.

Teatteri on yhtä aikaa totta, ja ei totta. Reikäleipä on komedia, farssi ja tragedia, kaikkea yhtä aikaa. Peltolan henkilöt eivät liiemmin tunneälystä ja tunnepuheesta perusta, mutta ihmiset ovat sydämeenkäyviä.
(–)
Pihalla seisovassa vanhassa Ladassa asuva, yksityisyyttä arvostava Äite on noussut taas kuolleista, kuten pari kertaa aiemminkin Sirkku Peltolan käsikirjoittamissa Kotaloiden sukusaagan tarinoissa. Ja hyvä niin, sillä Ola Tuominen täyttää aiemmin Maria Aron näyttelemän Äiten saappaat Reikäleivässä erinomaisesti.
(–)
Äite on Karjalan evakko, eikä vähästä hätkähdä. Hän on tarinan keskushahmo ja suvun matriarkka. Hän on henkilö, jonka ympärillä kaikki muut elävät. Ola Tuomisen upea Äitee kirvoittaa katsojalta naurun ja nostaa välillä palan kurkkuun. Aina, kun Äite saa puheenvuoron, hän maadoittaa tilanteen. Tuomisen valtteja ovat oivallinen rytmitaju ja levollinen läsnäolo.
(–)
Rytmitajun ja läsnäolon synnyinlahjana on saanut myös Ailia näyttelevä Tuire Salenius. Ailin herkistelevä tosikko on rakastettava hahmo. Miten Ailin rintakehän hieronta ja elämän kaiho voi tuntua katsomossa saakka. Se on ammattitaitoa.
(–)
Entäpä sitten aikamiespoika Kaitsu, hemmetin tunari, josta ei voi olla pitämättä. Myös Aimo Räsäsen näyttelemä Kai taitaa repliikkien oikea-aikaisen pulssin. Viimeisissä kohtauksissa, Kaitsun pidätetty kauhu ennen kuin salaisuudet paljastuvat pääsee Räsänen revittelemään taidollaan.
(–)
Mika Honkasen mainiosti ja antaumuksella tyypittelemä Kain isä, Lassi Kotala, on yhtä aikaansaapa kuin poikansakin. Tarmoa on, mutta kestää vaan ennen kuin alkaa syntyä. Kaikki ei välttämättä mene putkeen. Mutta laulaa hän osaa, ja melkein viettelee laulullaan ex-vaimonsa Ailin uudelleen.
(–)
Mia Selinin mainio Jaana on niin kotonaan hahmossaan, ettei häntä välillä edes muista roolihenkilöksi. Jaana on Äiten lisäksi ainut, joka yrittää elää nykyhetkessä. Hän pitää koko Kotalan perhettä pystyssä trendikkään some-tilinsä hyvin rajatuilla ”aidon elämän” postauksillaan.

Reikäleipä kuvaa Keski-Euroopasta kerjuukierrokselta juurilleen palanneen Kotalan perheen edesottamuksia räsähtämässä olevan tupansa lähitienoilla. Reikä näytelmän nimessä viittaa moneen asiaan. Jopa isä-Kotalan ideoimaan pajutuoteyritykseen.
(–)
Maailman mullistukset eivät ole muuttaneet viisikon perusasetelmia. Georg Otsin laulaman Muuttuvat laulut tahdissa Äite (Ola Tuominen), Aili (Tuire Salenius), Kai (Aino Räsänen), Jaana (Miia Selin) ja paluumuuttajana Lassi-isä (Mika Honkanen) esittelevät säilyttämäänsä lapsenuskoa maailman perushyvyyteen ja Fortuna-jumalattaren suosioon. Ainoastaan Äite ja Jaana varoittelevat katsojille ihmiskuntaa odottavasta Nemesiksen kostosta.
(–)
Reikäleivässä tyylilajeja löytyy absurdista teatterista brechtiläiseen eeppiseen teatteriin.
(–)
Huikean hienoon roolisuoritukseen yltyvä Ola Tuominen Äitenä, eräänlaisena feminiinisenä Väinämöisenä täyttää näyttämön vakaalla, vanhuuden viisautta ja oveluutta säteilevällä olemuksellaan.

Ruista on aina Peltolan tekstissä ja ajatuksissa, arkisia totuuksia ja vahvuuksia, jotka huumorin makeuttamina tuodaan eteemme.
(–)
Näytelmän alaotsikko kuuluu ”Toivo on ainoa uskontoni”. Toivo on läsnä Sirkku Peltolan humaaneissa teoksissa yleensäkin. Ja sinnikkyys. Elämä koettelee, ilmasto sakenee, yhteiskunta on kaoottinen…Jaana lähtee ostamaan perunoita.
(–)
Mielessä välähti yhtäläisyyksiä kaurismäkeläiseen elokuvaan näyttämöllä. Puhutaan toki enemmän ja kovemmalla äänellä, mutta pienen ihmisen puolella, rujossa ympäristössä, omalakisella huumorilla. Ja joitain omakohtaisuuksia ympätään sinne tai tänne. Kun Kaitsu menee pelaamaan rahansa raveihin, yhden hevosen nimi on Miljoonasade.