PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

Oli vaikea ennustaa, miten Juhani Karilan hittiromaani Pienen hauen pyydystys (2019) näyttämölle sovitetaan, mutta jälkeenpäin voi jämäkästi linjata, että juuri näin se piti tehdä! Ohjaaja-dramaturgi Lija Fischerin johdolla Tampereen Työväen Teatteriin on syntynyt esitys, joka on yhtä omaperäinen ja koukuttava kuin myynti-, vienti-, arvostelu- ja somemenestykseksi kohonnut alkuperäisteoskin.

Ja hauska. Pienen hauen pyydystys on ennen kaikkea hauska, vaikkei sitä ensisijaisesti komediana mainostetakaan. Jo näytelmän ensimmäisellä minuutilla katsojia läpsäistään huumorin avokämmenellä terävästi poskeen, ja kun ensimmäinen nauru on kirvoitettu, sitä seuraa toinen ja kolmas ja lopulta ehkä kahdeskymmenesviides. Juhani Karilan proosa on älykkään, kielestä voimansa saavan huumorin lävistämää, ja näytelmä tekee tälle kunniaa paremmin kuin uskalsi toivoakaan.

Lappi näyttäytyy myyttien ja maagisten hahmojen tyyssijana. Vastauksia hakevaa Elinaa näyttelevä Petra Ahola on pääroolissa mainion energinen, vuoroin sulkeutunut tai iloinen ilmestys.

Ohjaaja Lija Fischer pohtii käsiohjelmassa jokaisen meistä kantavan jonkinlaista kirousta. Jotain mikä jäytää sielua ja kuluttaa elinvoimaa. Jokainen kirous on omanlaisensa eikä sitä heti edes tunnista kiroukseksi. Elina selvittelee omaansa Lapin kotikylässä.

Kellariteatterissa näyttelijät ovat lähellä. Tommi Raitolehdon myhäilevä olemus tuo lavalle pidäteltyä komiikkaa. Suvi-Sini Peltolan ilmeitä on hauska seurata. Minerva Kautto on hupaisa etelän poliisi. Jokaiselle seitsemälle näyttelijälle siunaantuu useita hauskoja rooleja ja asut vaihtuvat kiireen vilkkaa.

Tarina pursuilee näkkejä, tuonpuoleiseen uivia haukia sekä upeasti puvustettuja, pelottavia yöpuolen asukkeja. Kaiken vauhdin ja salaperäisten hahmojen keskelläkään se ei hukkaa ydintään. Mikä sai nuorena niin iloisen naisen kasvot vakavaksi? Selvitä oma kirouksesi, lienee näytelmän viesti meille.

Kellariteatterin pieni ja intiimi tila tukee teosta hienosti. Kellarissa ei paljoa lavasteilla juhlita, mutta tälläkin kerralla niukka sellainen toimii näppärästi. Sen sijaan puvustus, ja nuket ovat ihan ällistyttävän upeita.

Ja kyllähän tämän taian takana ovat myös hienot näyttelijäsuoritukset. Koko seitsemän hengen poppoo toimii täydellisesti. Petra Aholan päähahmo on juurikin niin tuskainen ja pohjoisella tavalla sulkeutunut ja ahdistunut, kuin pitääkin.

Ville Selvosta on moneksi. Riivattu kunnanjohtaja naurattaa niin paljon, että meinasin pissiä housuuni. Ja David Bowiemainen Näkki on jotain sellaista, mitä en ole koskaan millään lavalla aiemmin nähnyt. Mutta siis kaikki näyttelijät ovat maagista vetovoimaa täynnä.

Ohjaaja-sovittaja Lilja Fischerin näyttämötulkinnassa painotus on maagisessa realismissa. Työryhmä on Fischerin johdolla luonut Kellariteatterin intiimille näyttämölle todellisuuden, jossa tämän- ja tuonpuoleisen maailmat kohtaavat luontevasti. Leikkisyys ja kekseliäisyys ovat läsnä läpi esityksen. Juha Haapasalon valosuunnittelu vie katsojan hujauksessa maahisten ja muiden olioiden väkiyöhön, kuolleiden karnevaaliin, josta meidän kuolevaisten on syytä pysyä poissa. (…)

Kaiken keskiössä on kuitenkin näyttelijäntyö. Koko ensemble on täysillä tulkinnan takana ja syötöt osuvat ns. lapaan. Lappilainen puheenparsi on omaksuttu painotuksia myöden. Karun töksähtelevä dialogi sopii jokaisen suuhun ja silti siinä on jotain myötätuntoista. Ja kun se rakkaus osuu kohdalle, niin siinäkin on pohjoisen hapuilevaa kiihkeyttä ja äkkivääryyttä – otetaan tästä hetkestä kaikki irti, koska huomisesta ei tiedä.

Liekö maagisen ja arkisen yhdistäminen on se tekijä, joka vapauttaa näyttelijät? Mene ja tiedä, mutta tässä tulkinnassa vapautuneisuus näkyy rennon tarkkana työskentelynä, jossa erilaiset karaktääriroolit osuvat kohdilleen.