JUHANNUSTANSSIT

Tampere on Suomen kiinnostavin ja innostavin taiteen tuotantokaupunki. Jos ette usko, menkää vaikkapa Tampereen Työväen Teatteriin katsomaan Juhannustanssit.

Linda Wallgrenin ohjaama, Juho Gröndahlin käsikirjoittama ja Joonas Mikkilän läpisäveltämä sovitus Hannu Salaman romaanista on hurmioittava, katsojalta kaikki suojaukset pudottava nuoren energian tihentymä, mestariteos, jonka tahtoo nähdä heti uudestaan.

Juhannustanssit tuo lokakuun mustaan pimeyteen häikäisevästi niin heti sodan jälkeen syntyneiden kuin milleniaalienkin tunnot elämästä, epävarmuudesta ja loputtomista halun ja rakkauden umpisolmuista.

Wallgrenin Juhannustanssit pomppaa heti samalle teatteritaiteen tasolle kuin Kalle Holmbergin ohjaama Seitsemän veljestä 1970-luvulla Turun kaupunginteatterissa tai Kristian Smedsin tulkinta Tuntemattomasta sotilaastaviime vuosikymmenellä Kansallisteatterissa.

Kun uusi johtaja Otso Kautto pullein purjein saapui taloon, käsi ylös, kuinka moni uskoi, että nyt Tampereella aletaan tehdä kansainvälisen mittakaavan teatteria. Aivan. Näyttöä jäätiin odottamaan. Tässä sitä nyt on.

Juhannustanssit on räjäyttävää teatteria. Se lähtee liikkeelle vähän viattomasti viittaillen ja lainaillen 1960-luvun musiikkikappaleista.

Viisi tähteä tälle näytelmälle, joka saa ihmiset ajattelemaan maailmanmenoa ja ennen kaikkea muutosta.

Tampereen Työväen Teatteri lupasi, että Hannu Salaman Juhannustanssien ilmestymisen 55-vuotisjuhlasyksyä vietetään räväkästi. TTT vannoi tuovansa teoksesta sellaisen toteutuksen, jota tämä maailma ei olisi vielä nähnyt. 1960-luvun sensaatioksi noussut kirjailija ja hänen läpimurtoteoksensa palaavat kunniakkaasti kansakunnan kaapin päälle.

TTT säilyttää kasvonsa lunastamalla lupauksensa. Suuri porukka 25-40-vuotiaita teatterin ammattilaisia palaa halusta esittäessään seksuaalista vapautumista ja sananvapautta edistänyttä kulttiteosta, jossa on äänessä tavallinen kansa. Koko taiteilijakunta on hitsautunut yhtenäiseksi tiimiksi, mikä heijastuu lopputuloksesta.

Juho Gröndahlin käsikirjoitus on siistiäkin siistimpi. Häntä ei voi moittia liian karkeasta kielestä, päinvastoin. Hannu Salaman teksti vilisee vittuja ja kyrpiä, mutta Gröndahlin kynästä on lähtenyt hienostoa tyydyttävämpi jälki. Mutta, eihän Pispala ja pispalalaisetkaan ole enää samanlaisia kuin sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin Salama siellä asui ja varttui. Köyhälistön alueesta on tullut ylemmän kansankerroksen hienostoalue.

Linda Wallgrenin ohjaus on siveellisyyden huipentuma. Maa ei järise eikä tärise, kun jussin viettäjät ryyppäävät ja sen päälle paneskelevat metsämättäillä ja rantatöyräillä. Wallgren ei mässäile sen enempää nainneilla kuin väkijuomien käytölläkään. Ohjaaja pitää väkensä siveellisyyden sipuleina.

Viisi tähteä tälle näytelmälle, joka saa ihmiset ajattelemaan maailmanmenoa ja ennen kaikkea muutosta. Nuoret ovat puhuneet. Pulinat pois ja ennakkoluulottomasti teatteriin, ja ilman kananmunia ja pilaantuneita tomaatteja.