JEANNE D´ARCIN HOUSUT

Riemastuttavassa näytelmässä kolme julkisuudessa revittyä naista saa yhteisen hetkensä saunavuorolla. Jeanne d’Arcin housut panivat roviot roihuamaan kuusisataa vuotta sitten, eikä oikeastaan mikään ole muuttunut tähän päivään mennessä.
(–)
Eino Salmelaisen näyttämöllä nähdään todellinen kokonaistaideteos, jossa poliittinen revyy kamppaa yhteiskunnallisen dokumenttiteatterin kasvoilleen mutalammikkoon esittäessään yleisölle kysymyksen, miten he itse kukin tahoillaan ajattelevat totuuksien syntyvän.
(–)

Yleisö viritellään leikkimään yhdessä näyttelijöiden kanssa, minkä jälkeen kierroksia on helppo nostaa ja kairan päästää painumaan syvemmälle. Wallgrenin ohjaus pitää pirstaleisen aineiston hienosti kasassa. Esityksen kokonaisrytmi on pettämätön ja tempo niin nopea, että katsoja ei putoa kyydistä vaikka osa aiheista menisikin yli ymmärryksen tai peittyisi yleiseen hälinään. Esitys nimittäin saa aikaiseksi monet naurut, mikä ankeiden vuosien jälkeen on erityisen hyvä kokemus.
(–)
Ja kuten näytelmän nimi jo kertoo, kysymys ei ole Jeanne d’Arcista vaan hänen housuistaan. Samalla tavalla näytelmä ei kerro Auerista eikä Jäätteenmäestä, vaan niistä asioista jotka heidän kauttaan ja kustannuksellaan ovat nousseet julkisen keskustelun aiheiksi. Yksinkertainen kysymys siitä, saako nainen käyttää miesten housuja, tuntuu tänä päivänä sisältävän jälleen viittauksia hyvin moneen suuntaan. Wallgrenin näytelmä valaa katsojiin taistelutahtoa antaessaan Jeanne d’Arcin huudahtaa rovioiden roihahtaessa, ettei hän johtanut maataan uuteen aikaan, jotta voisi antaa periksi tässä housuasiassa.

Kansallisteatterin kotiohjaajana ensi vuonna aloittavan Linda Wallgrenin ohjaama ja käsikirjoittama komedia on mieleenpainuva onnistuminen koko työryhmältä.
(–)
Esitys on notkea ja hengittävä draamatyömaa, kerronnaltaan kunnianhimoinen korttitalo, jonka kaatumista ei tarvitse pelätä.
(–)
D’Arc, Auer ja Jäätteenmäki ovat samassa näytelmässä, koska heidän tosielämästä ammennetut tapauksensa ja niiden tiimoilta kokemansa kohtelu halutaan rinnastaa. Wallgrenin käsikirjoituksessa he ovat naisia, joita miehet pitävät hankalina ja outoina. Heiltä jankataan samoja kysymyksiä uudestaan ja uudestaan niin pitkään, että syyllisyyden tunnustaminen alkaa houkuttaa ihan vaan miellyttämissyistä. Jos tavoittelisin tällä tekstillä kohtalaista arvosanaa ylioppilaskirjoituksissa niin tiivistäisin, että Jeanne d’Arcin housut on tutkielma sukupuolista ja vallankäytöstä.
(–)
Lisäksi d’Arc, Auer ja Jäätteenmäki ovat riittävän absurdi kolmikko, että yhdistettynä näytelmän jokaisen kohtauksen takana kuplivaan nauruun se estää liian kirjaimelliset tulkinnat ja vapauttaa katsojan nauttimaan universaaleista oivalluksista.
(–)
Älykkyytensä ohella Jeanne d’Arcin housut on myös ehdottoman näyttävää ja viihdyttävää teatteria. Ranskankieliset laulukohtaukset ovat vangitsevia eikä niiden aikana tule mieleenkään kelailla edellistä puhekohtausta tai odottaa seuraavaa. D’Arcin ympärille on loihdittu muutama musiikista ja valosta voimansa saava kohtaus, joissa Inke Koskisen muutenkin vahvasti esittämä hahmo nousee aivan pyhimysmäisiin korkeuksiin.
(–)
Eino Salmelaisen näyttämön lähes täydessä katsomossa päädyttiin tiistain kantaesityksen jälkeen seisaaltaan annettuihin suosionosoituksiin. On helppo lopettaa toteamukseen, että kunnianosoitus tiesi paikkansa.

Oli pakko laskea: näytelmässä on kaikkiaan 51 roolia, ja niitä tekemässä on vain seitsemän esiintyjää. He hoitavat illan aikana myös lavasteiden siirtelyt ja muuta oheistoimintaa.
(–)
Linda Wallgrenin uutuusteos on muutenkin äärimmäisen intensiivinen kokemus. Se liikkuu saumattomasti draamasta komediaan ja faktatiedosta fiktiotarinaan.
(–)
Mikä on totta? Mitä todella tapahtui? Nuo kysymykset on parasta unohtaa. Parempi on keskittyä seuraamaan taiteilijoiden suoritusta. Totuuden sijasta kannattaa miettiä sitä, miten niin sanotut totuudet syntyvät. Tai sitä, kenen tarkoitusperiä palvelemaan niitä rakennetaan. Ja sitä, miten media jalostaa tapahtumat totuuksiksi meille kuluttajilleen.
(–)
Näytelmä ei tarjoa meille valmiiksi pureskeltuja uusia tulkintoja tapahtumien kulusta, mutta se nostaa esille niiden ajattomat yhteneväisyydet. Kaikissa kolmessa tapauksessa nainen on ”pukeutunut miehen vaatteisiin”, ja kaikista kolmesta tapauksesta on kehkeytynyt ihmisiä vielä vuosien ajan keskusteluttanut kertomus. Roviollekin on tavallaan päädytty jokaisessa.
(–)
Inke Koskista voi pitää näytelmän pää- ja nimihenkilönä, mutta esitys onnistuu erityisesti sen takia, että kaikki taipuvat ja venyvät. Koskisen, Miia Selinin, Sofia Smedsin, Jyrki Mänttärin, Samuli Mujeen, Pyry Äikään ja Petra Poutasen yhteistyö huipentuu mahtavaan musiikilliseen finaaliin.