”Teatterin potentiaalinen muutosvoima nousee samaistumisen ja tunnekokemuksen kautta”
Ote melkein piti -näytelmän ohjaaja Tuomas Rinta-Panttila tutkii usein ohjauksissaan yhteiskunnallisia teemoja teatterin keinoin. Näin hän kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa:
”Pieni, vähempiarvoinen, syrjään siirretty, hiljainen ja heikko ei tällä hetkellä ole niin sanotusti kovaa valuuttaa. Yle otsikoi Ote melkein piti -esityksen ensi-illan alla (26.8.2026) sosiaaliturvan leikkauksista kertovan juttunsa seuraavasti: ”THL:n koventuneet laskelmat: Hallituksen sosiaaliturvan leikkaukset sysäävät 27 000 lasta köyhyyteen”. Sosiaaliturvan leikkaukset eivät vaikuta ainoastaan perheisiin, ne ulottuvat myös itse sosiaaliturvaa ja sosiaalihuoltoa järjestäviin tahoihin – mukaan lukien lastensuojelun. Julkisen rahoituksen pienentyessä lastensuojelun piirissä ollaan pakotettuja siirtymään yksityisiin palveluntarjoajiin, joista varmasti jotkut ovat ihan hyviä. Toiset taas eivät niinkään.
Ote melkein piti -esityksen läpimenoa kävi 22.8.2026 katsomassa joukko lastensuojelun ammattilaisia sekä lastensuojelun piirissä olevia ja olleita nuoria. Keskustelimme esityksen jälkeen ja työntekijät tunnistivat teoksesta asioita, joita tavallinen katsoja ei ehkä panisi merkille. Yksi heistä sanoi, että lapsen siirtely paikasta toiseen ilman minkäänlaista jatkumoa on jo nyt todellisuutta ja se tulee yksityistämisen seurauksena vain lisääntymään. Hänen mielestään teos itse asiassa kertoo lähitulevaisuudesta, ajasta jolloin lapsen etu on muisto vain, ajasta jolloin lasta siirrellään paikasta ja laitoksesta toiseen ilman että kukaan on kärryillä kokonaiskuvasta. Toinen työntekijä kertoi nuoresta, jolla oli ollut parikymmentä eri sosiaalityöntekijää. Kuinka sellaisessa tilanteessa voi rakentua jatkuvuutta, pysyvyyttä ja pitkäjänteisyyttä?
Ote melkein piti -teoksen Anni löytää sosiaalihuollon työntekijästä, Jakesta, elämäänsä edes yhden turvallisen aikuisen. Sekin suhde on repaleinen, koska Anni on välillä kotona, välillä sijoitettuna eri laitoksissa, mutta silti Jake on Annille joku, joka kuuntelee, joka välittää, joka haluaa vain ja ainoastaan hyvää. Sellaisesta Annilla ei paljon ole kokemusta. Kun Jake kysyy Annilta yhdessä kohtauksessa mistä tämä pitää, vastaa Anni: ”Ei oikeen oo kokemusta asioista, joista mä pidän.”
Jos ja kun sosiaaliturvasta tarpeeksi kuristetaan, tosielämän Anneilla ole Jakea. Ei ole ketään aikuista, johon turvata ja luottaa. Ne Annit ovat yksin, aina vain yksin ongelmiensa kanssa. Minkälainen yhteiskunta jättää heikoimmat ja vähäisimmät yksin? Täytyy toivoa, ettei ainakaan meidän yhteiskuntamme. Vaikka tällä hetkellä ei hyvältä näytä.
Toivoisin sydämestäni, että ne ihmiset, jotka sosiaalialan leikkauksia tällä hetkellä niin uutterasti puuhaavat, näkisivät esityksemme. Että se liikuttaisi heitä ja että he emotionaalisesti kokisivat mihin heidän leikkauksensa osuvat. Esitys on tehty kaikille, mutta tätä kirjoittaessani, kaksi päivää ennen ensi-iltaa, ajattelen että se on tehty aivan erityisesti heille.
Teatterin potentiaalinen muutosvoima nousee samaistumisen ja tunnekokemuksen kautta.
Toivoisin, että esityksemme voisi muuttaa jotakin.”
Tieteen ja taiteen puheenvuoro perjantaina 19.9. klo 17.15 – 18
Mitä tapahtuu nuorille hyvinvointikehän ulkopuolella?
Tervetuloa keskutelemaan näytelmän teemoista Tieteen ja taiteen puheenvuoro perjantaina 19.9. klo 17.15 – 18 Kellariteatterin lämpiöön. Tässä Tieteen ja taiteen puheenvuoro -sarjaan kuuluvassa keskustelussa ovat mukana professori Päivi Honkatukia, professori Kaija Puura ja Teatteri Siperian taiteellinen johtaja Marika Heiskanen. Keskustelua kuljettaa dramaturgi, professori Hanna Suutela.
Lue lisää alla olevasta linkistä.