TIIKERIOOPPERA

Katsomoon välittyy yhteisöllisyyttä ja tulevaisuuden uskoa lietsovan ideologian vetovoima, mutta myös yksiäänisyyden kiistaton ongelmallisuus. Opiskelijat saavat hienosti näkyväksi sen, miten herkässä tilassa omaa taiteilijaidentiteettiään etsivä nuori on ja miten kivuliasta oman taiteilijaidentiteetin ja minuuden etsiminen on saattanut koulun tiukkaa kuria vaativassa poliittisessa ilmapiirissä olla. (…)

On ilo, että yksi esityksistä on saatu Tampereelle, sillä katsomossa on ainutlaatuinen tilaisuus päästä bongailemaan tulevia tähtiä teatterin kaikilta osa-alueilta. Nätyläiset Saara Mänttäri ja Ilona Karppelin hehkuvat kumpikin karismaa, joka lupaa, että pian nimet ovat kaikkien huulilla. Myös Teakin Heidi Finnberg  tekee koskettavan ja vakuuttavan roolityön.

Olennainen osa taistolaisuutta olivat tarttuvat laulut, ja Tiikerioopperassa Vertti Korkin säveltämät ja Sara Koirasen sanoittamat kappaleet ovat hienoa jatkoa perinteelle.

Kaikkiaan esityksen kokonaisuus on niin ehjä ja hienosti rytmitetty, että myös Teakin unkarilaistaustaisen ohjaajaopiskelijan Bálint Barcsain nimi kannattaa painaa mieleen.

Ilona Karppelin tekee hienon roolityön Siskona, jonka kehityskaari kulkee luontevasti ujosta pohjoiskarjalaisesta maalaistytöstä itsenäisiä ratkaisuja tekeväksi näyttelijäksi. Saara Mänttärin esittämä hieman hempsukkamainen pankinjohtajan tytär Irma joutuu kokemaan, että isin rahoilla, näyttävillä mekoilla ja puseroilla ei vältämättä teatterin maailmassa kaikkia mieleisiään rooleja saa. Tämä dialektiikka toimii näytelmässä mainiosti.

Irman ja ohjaajaopiskelija Ullan suhde osoittaa, ettei reaalisosialismia ylistävä 70-luku vielä kaikista vanhan maailman estoista ollut irti päässyt. (…)

Tiikerioopperassa jokainen näytteljä soittaa, tanssii ja laulaa. Tämä on TTT:ssa jo kolmas oppilasproduktio puolen vuoden sisällä. Siitä teatterille korkea hatunnosto. Kuten olen aiemminkin todennut, teatteriemme näyttämöjä odottaa mainio monitaitoinen uusi näyttelijäsukupolvi. Bravo!

(Sara) Koiranen on kuitenkin päätynyt suodattamaan keräämästään aineistosta yleisellä tasolla liikkuvan yleistajuisen tarinan, jonka kaikki henkilöhahmot on sumennettu tunnistamattomiksi.

Tämä on äärettömän hyvä ratkaisu sekä tekijöiden että yleisön kannalta.

Nuoret tekijät tarkastelevat 1970-luvun yhteiskunnallista tilannetta maltillisesti, eivätkä varttuneimmat katsojat ole vaarassa jumittua liikaa yksityiskohtiin.

Aikakauden aatteelliset kysymykset käsitellään hyvin asiallisessa valossa. Huumori näytelmään ammennetaan nuorten arkisista ongelmista ja keskinäisistä suhteista. (…)

Vapautuneilla otteillaan esitys muistuttaa samalla raikkaalla tavalla ääriajattelun ja poteroitumisen vaaroista meidän ajassamme.

Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelman eli Nätyn 3. vuosikurssin sekä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun eli TeaKin 2. vuosikurssin opiskelijat ovat taitavia. Tässä yhteisessä opintoprojektissaan Tampereen Työväen Teatterin kanssa he osoittavat valmiutta teatteriuteen ihan ilman liehuvia lippujakin!

Tiikerioopperan nuorten naisten kehityskaaret ovat uskottavia. Toki jotkin henkilöhahmot ovat tyypitellympiä kuin toiset. Karjalan murretta aluksi puhuva Sisko (Ilona Karppelin, Näty) luopuu murteestaan, mutta ei päämääristään. Hänellä on sisäänrakennettuna terve itsetunto, joka saa matkan varrella kolhuja. Hän on tullut Teatterikouluun oppimaan, eikä anna periksi.

Irma (Saara Mänttäri, Näty) on kaunis pyrkyri, mutta ei ihan pahinta laatua. Pankinjohtajan tyttärenä hän on kuitenkin halveksittava porvari. Jännitettä synnytetään sillä, että kaikkein äänekkäin, itsevarmoin ja määrätietoisin taistolaisuuden äänitorvi Ulla (Heidi Finnberg, TeaK) ihastuu Irmaan, ja Irma Ullaan. Suoraselkäisen, mutta Irmalle roolitöistä kateellisen Siskon mielestä se on pelkkä peliliike.

Leena (Sonja Arffman, TeaK) on toimissaan kuin virkaintoinen opettaja tai reipas partiolainen, korjaan, pioneeri. Näytelmän lopussa, päästessään vierailemaan valioryhmän mukana Leningradissa, ihaillun naapurimaan todellisuus lyö häntä lujaa. Järkytys on suuri ja mahdoton käsittää. Leena on uskonut valheeseen.

Ulla pysyy yhä jyrkän taistolaisessa kannassaan, mutta jokin hänessä paljastaa, että hän on tainnut tietää tai aavistaa asioista enemmän kuin muut, mutta ei aio myöntää sitä.

Tiikerioopperan nuorukaisten roolit ovat viitteellisemmät. Vincent Kinnunen (Näty) viihtyy pianon ja runouden parissa. Hän herättää lauluillaan tyttöjen kiinnostuksen, muttei osaa edetä siitä mitenkään. Päässä soivat vain sävelet. Otsikon fraasi ”kaikille laulan, kunnes ne laulavat mukana” on juuri hänen mantransa.

Kömpelönä, vähän hömelönä mutta harmittomana (sittenkin laskelmoitua?) rumpujen takojana on Väinö Lehtinen(TeaK). Kukaan ei ota häntä oikein tosissaan, mutta huvittavasta maskotista hän kyllä käy. Strategia se on sekin.