KADOTETTU PARATIISI

Näytelmä on ilahduttavan vapaa julistamisesta ja aatteellisesta stressistä. Se naurattaa, haastaa ja liikuttaa niin uskovia kuin ateisteja. Katsomme ihmistä, emme puoluetta.

Dialogi on älykästä ja hauskaa. Ohjaaja Janne Pellinen on tiennyt, mitä on tekemässä. Näyttelijät loistavat ja näyttömökuva toimii.

Harvoin nauru tulee niin sydämestä, kuin nyt tuli.

Poistuessamme virkistyneinä teatterista päätämme: uudestaan!

TTT:n esitys on Shieldsin näytelmästä hyvinkin onnistunut tulkinta.

Janne Pellisen ohjauksessa kaikki elementit ovat sujuvasti kohdallaan. Näyttelijäntyö on parhaimmillaan hilpeän riemukasta ja lavastus ja valaistus luovat kohtalaisen pienillä elementeillä näyttämölle sekä kauniin paratiisin että sopivan mystisen taivaan. Esityksen rytmi vetää niin hienosti, että kaksi ja puoli tuntia hurahtaa nopeasti.

Toivotaan, että ihanat Aatami ja Eeva löytävät Tampereelta yleisön, joka on valmis hurmaantumaan ihmisessä piilevästä hyvyydestä ja liikuttavasta sitkeydestä.

Vaikka aihe on järisyttävän suuri ja tarinakin tuttu, tässä stoorissa ei todellakaan pitkästy. Teksti on loistava, ajaton ja hauska. Soisin kaikkien tiukkapipojen näkevän esityksen, koska on tervettä nauraa välillä myös itselleen ja omille totuuksilleen.

Nuoret näyttelijät tekevät kautta linjan vakuuttavaa työtä. Aatami (Verneri Lilja) ja Eeva (Pihla Pohjolainen) ovat juuri niin hellyttävän hyväuskoisia ja tyhjäpäisiä hölmöjä, kuin ensimmäisten ihmisten voisi kuvitellakin olleen.

Janne Pellisen sovituksena kadotetun paratiisin myytti avautuu moneen suuntaan. Sanoisiko napakymppi!

Jotta voi olla hyvää, vastapainona täytyy olla pahaa. Monta muutakin ajatuksia herättävää viittausta vilahtelee matkan varrella. Titämiseensä herännyt Aatami (Verneri Lilja) vaikuttaa tietävän jopa sen, mistä naisen asema juontaa juurensa.

Kadotettu paratiisi leikittelee kliseillä ja hauskuuttaa runoilun hölmöyksillä, mutta tarjoilee myös ymmärrystä ihmiskuntaa ja jopa paholaista kohtaan.