Mikä Pariisissa tapahtuu, se Pariisiin jää

Keväällä 1900 joukko nuoria timpurimiehiä sai erikoisen toimeksiannon. Heidän tehtävänään oli lähteä moneksi kuukaudeksi Pariisiin ja rakentaa maailmannäyttelyyn Suomelle paviljonki. Sen olisi määrä esitellä pienen pohjoisen kansan elämää ja taidetta koko maailmalle. Sata vuotta myöhemmin yhden työmiehen vanhan talon ullakolta löytyi tarkkaan veistetyt ruskeat kehykset, joihin oli aseteltu kuvia ylväästä rakennuksesta, joka oli selvästi rakentajilleen merkittävä. Lapsenlapsille ja jälkipolville ei Pariisista montaa juttua säilynyt. Mitä Pariisissa tapahtui? 

Toukokuu, 1900

Joukko hiljaisia miehiä istuu laivan kannella kuluneissa työvaatteissa. Tuuli viuhuu henkseleissä, jotka toimittavat tehtäväänsä enää pienten hapertuneiden lankojen varassa. Ei uskoisi, että tässä ollaan tulossa Pariisista, valon ja suuren edistyksen kaupungista. Tämä on pitkän paluumatkan viimeinen vaihe ja Viktorin pää tuntuu liian väsyneeltä enää huomaamaan maisemien komeutta. Pariisi on jättänyt hänen silmäkuoppiinsa yhtä aikaa niin kauheita ja kauniita kuvia, ettei hän ole elämässään sen vertaa materiaalia edes pikkupoikana unissaan nähnyt.

Kaukana näkyy Helsingin sataman tuhruinen siluetti. Matka-arkkuja paiskotaan väsyneinä, ei yhtään niin ryhdikkäästi ja ylevästi kuin kuukausia sitten, kun Suomesta lähdettiin. Hyvästely hoidetaan nopeasti. On kiire koteihin, sillä kuukausia rakennustelineiden alla makoilua saa kaipaamaan mitä tahansa omaa huonekalua. Viktor jää seisomaan pölyisenä hiljaiseen satamaan. Helsinki. Se hönkii hiljaa ja verkkaisesti kuin vanha hevonen. Ja Viktor oli pitänyt tätä joskus suurena kaupunkina. Pian kaukana vastassa näkyvät hänen kihlattunsa malttamattomat kasvot.

Viktor oikein pelästyy itseään, kun näkee itsensä Alman silmin.
”Reissanneen näkönen olet.”, Alma sanoo.
”No, merta ei pisaroitta souveta”, toteaa Viktor. Hänen isänsä oli sillä tavalla sanonut, kun vettä roiskui perheen naisten hameille venematkoilla. Kai se tähänkin tilanteeseen sopii.
”Onko sustakin tullu nyt sellanen taiteilija ja poroporvari, kun niitten kanssa oot saanu rehjata ees taas monta kuukautta?”, Alma kysyy. Ei kai sentään.

Viktor huomaa vähän vierastavansa kysymyksen piikittelevää sävyä. Kyllä hänkin oli ennen ajatellut, että taiteilijat saisivat painua vernissoinensa ja muine hienosteluinensa sinne, missä maailma on valmis eikä rakentajia enää tarvita. He olivat siitä Alman kanssa monta kertaa puhuneet ja miettineet, että miten joillakin on varaa edes ajatella värkkäävänsä jotakin taulun kehyksiä, kun maailmassa on niin paljon tärkeämpää rakennettavaa. Veneitä, jotta pääsee soutamaan kirkonkylälle, kattoja pään suojaksi ja heinille latoja. Axel Gallénia hän oli pitänyt taiteilijoista kaikista humpuukimaisimpana. Munkinkaavussaan ja uskonnollisella kiihkolla nyhertämässä teoksiaan ja vaahtoamassa taiteen merkityksestä. Mutta jokin Viktorissa oli liikahtanut toiseen asentoon, kun hän näki Axelin muuraavan paviljongin takkaa aamuviiteen asti hiessä ja naama punaisena. ”Liekki”, se oli sihissyt. Omituinen mies. Jokaisella on täällä oma rakentamisensa.

Viktor vetää esiin takkinsa taskuun taitellun rehjuisen valokuvavedoksen, jossa näkyy heidän rakennusporukkansa tellinkien edessä suuren Seine-joen rannalla. Alma katsoo kuvaa tarkkaan. Viktorin mieli täyttyy heti Seinen sinisistä sävyistä. Silmät muistavat vielä, miten kirkas kaupunki oli yölläkin, kun sähkövalot heijastuivat joen pintaan. Miten Viktor osaisi ikinä selittää tämän kaiken, kun tuntui, ettei sanoja löytynyt ennenkään edes tavallisiin kahvipöytäjutteluihin? Onneksi rakentamisen taito on tallella. Pihakeinua, puuvajaa, kyllä hän jotain aina keksii.

Kun Viktor astuu kotipihan portille, hän näkee ensimmäisenä tutun pihlajan, joka hipoo jo yläkerran ikkunaa täydessä lehdessään. Vatsa kääntyy ympäri. Kotipiha ei tunnu enää siltä Suomelta, jota hän Pariisissa niin kovasti ikävöi. Se tuntuu kutistuneelta ja vieraalta. Mitä jos he veivät Suomen Pariisiin, eivätkä tuoneet takaisin? Viktor ei enää edes tiedä, mikä Suomi on. Mitä jos sitä ei ole koskaan ollutkaan? Ajatus lyö kuin terävä oksa ja sitä on paettava. Viktor juoksee saunalle ja kompastuu. Kynnyslauta on rikki. Siitä hän aloittaa. Sen suurempiin asioihin hän ei enää halua sotkeutua.

Iiris Syrjä

Kuva: Suomen paviljongin rakentajia Pariisin maailmannäyttelyssä. 1900. Museovirasto. Historian kuvakokoelma

Kategoria

• Artikkelit