Ellen Thesleff – kaikkea muuta kuin jälkensä häivyttäjä

Momentum 1900 -musikaalin hahmojen henkilötarinoita, osa 1
Ellen Thesleffin roolissa nähdään Pauliina Saarinen.

Ellen Thesleffin aikaan naiset eivät maalanneet toisia naisia, eivät matkustaneet yksin, pitivät kynää kädessä asiallisen hallitusti eivätkä varsinkaan kutsuneet itseään neroiksi. Mutta Ellen kutsui, maalasi, matkusti, ja piteli kynää niin, että se suihki kuin hevosen häntä. Vuonna 1896 nuori Ellen maalasi pikkusiskostaan Thyrasta kuvan valkoisessa mekossa viulua soittamassa perheen kotona Muroleessa. Maalaus pääsi esille Pariisin maailmannäyttelyyn. Mikä teki taulusta niin voimakkaan?

Ateneumin piirustussali, syyskuu 1889

Ellen istuu Ateneumissa Taideyhdistyksen piirustuskoulun vetoisassa salissa. Hän opiskelee päivästä toiseen iänikuisia perspektiivejä ja anatomioita ja on lopen kyllästynyt. Hän muistelee, miten hänen isänsä vei hänet kahdestaan pitkälle matkalle Eurooppaan. Siitä on jo muutama vuosi, Ellen oli 17-vuotias, mutta Ellen muistaa siitä kaiken. Matkan tarkoitus oli kuljeskella taidemuseoissa ja näyttää Ellenille maailmaa. Erityisen kauniiden töiden kohdalla isä sanoi, jaaha Ellen, katso tätä. Isä rakastaa kauniita tauluja. Hän halusi näyttää ne kaikista sisaruksista juuri Ellenille ja opettaa häntä maalaamaan. Nyt Ellen Thesleff istuu helsinkiläisessä ryhdikkäässä taidekoulussa ja hän ikävöi perhettään enemmän kuin mitään muuta. Hänellä ei ole mitään sanottavaa näistä korkeista seinistä, kivisistä portaista eikä harmaasta kadusta. Ellenin päässä virtaa vain kuohuva Muroleenkoski. Siellä isä varmaan seisoo rannalla tälläkin hetkellä.

Opettaja Carl Jahn istuu arvovaltaisena ja hapsottavana salin edessä ja vilkaisee sivusilmin Elleniä salin perällä. 20-vuotias Ellen on kasvanut pitkäksi, mutta hänen tukkansa on kynitty lyhyeksi. Kukalie tukan saksilla leikannut. Tuo Sigridkö? Sekin samanlainen pulipää, opettaja Jahn miettii. Hän tarkastelee anatomiapapereidensa takaa naista, jonka suu on muuttunut keskittyneeksi viivaksi. Nyt se taitaa keksiä taas jotakin, se näyttää nyt siltä, että se keksii lopullisesti jotakin. Miten voikin olla niin nuori ja niin kuriton. Ihan kuin pojankoltiainen. Ajatus tuntuu vähän pelottavalta, mutta kun Jahn kröhäisee kuuluvasti, se on tiessään. 

– Ellen, nyt pois se löysä piirtokäsi, Carl Jahn jyrähtää. 

Jahnin harmaat seitinohuet hiukset heilahtavat, kun Ateneumin piirustussalin avoimesta ikkunasta tuulahtaa. Tuuli löytää Elleninkin sieraimiin, mutta hän haistaa siinä kukat ja uuden maailman. Ellen haistaa aina uuden maailman, kun sellaiseen on vähäkin mahdollisuus. Ja joka kerta hän tulee siitä suorastaan kiukkuiseksi. Oikein hikoiluttaa, miten typerää oli istua täällä kuin vanha lanttu. Tuhertaa jotakin, jossa on näkemystä ja sanottavaa saman verran kuin kärpäsen surinassa.

Kaikki opiskelijat aistivat paksun ilman opettaja Jahnin ja Ellenin välillä. Tulehtunut tunnelma on jatkunut jo päiviä ja kaikki ovat levottomia. Salissa on hiljaista. Ellen tuijottaa tiukasti opettajaa. Äkkiä Ellen tekee ratkaisevan siirron. Hän ottaa kynän. Hän piirtää viivan, joka lentää paperin halki kuin ohjus kohti opettajaa. Hän käyttää kynää kuin se olisi pensseli, tai hevosen häntä. Jahn käskee Ellenin poistumaan. Ellen marssii ulos luokasta katsomatta kehenkään.

Nyt saa kerta kaikkiaan riittää. Ellen on valmis häipymään koko koulusta. Hänen luokkatoverinsa Magnus, Beda, Sigrid, Agnes, Karin Maria, Väinö, Anna, Helmi, Lilli ja Karin istuvat suihkulähteellä. Naiset painavissa korseteissaan, mutta jalat uhmakkaasti harallaan. He käyvät pitkiä keskusteluja, ja pian nuori joukko on vakuuttunut siitä, että suomalainen taide on heidän käsissään. He päättävät yhdessä, etteivät he voi istua täällä katselemassa perspektiivejä, sillä aikaa kun taidemaailma kehittyy ilman heitä. He ovat kuulleet, että Pariisissa puhutaan jo kaiken elävän yhteydestä, hengestä ja symbolismista, istutaan kahviloissa ja luodaan uusia taidemuotoja. Täällä poroporvarillisessa Helsingissä pölyttyneet opettajat vain kävelevät luokan eteen esittelemään rapisevia anatomiapapereitaan. Joskus he vain jättävät paperinsa pöydälleen ja menevät jonnekin pyörittelemään silmälasejaan. Sitten he juoruavat keskenään kaupungin (pitkästyttävän tavallisista) hirvittävistä skandaaleista. Eivät edes itse taida olla kiinnostuneita omista papereistaan. Siitä on maailmankaikkeus kaukana. 

Ellenin ja hänen luokkansa opiskeluaikana 1800-luvun lopun Helsingissä maalaamisen akateemiseen traditioon kuului se, että siveltimen jäljet oli siloteltava näkymättömiin. Ei saanut olla suihkiva tai innokas, vaan aina viimeistelty ja sileä. Häivyttää jäljet siitä, että kyse oli maalauksesta. Samanlaista käyttäytymistä odotettiin Ellenin kaltaisilta yläluokkaisilta naisilta kaikkialla muuallakin. Viimeisteltyä, sileää, näkymättömiin siivottua elämää. Kaikkialla piti häivyttää jäljet siitä, mistä oli oikeasti kyse. Mutta Ellen oli kaikkea muuta kuin jälkensä häivyttäjä.

Murole, elokuu 1896

Ellen ja hänen pikkusiskonsa Thyra onkivat Muroleenkoskessa henkselit päällä ja lippalakit päässä  ja nauravat pikkusinteille ja kylän ukoille, jotka luulevat heitä pojiksi. Siskokset rakastavat toisiaan. He elävät yhdessä kosken jokaisen kuohun. Kun ilta hämärtyy, Thyra soittaa viuluaan yksin verannalla. Hänellä on valkoinen mekko. Kaikilta kohdilta pitkä ja peittävä, puhdas ja suloinen. Hän näyttää juuri siltä, miltä kaikki haluaisivat hänen näyttävän ja millaisia naisia kaikki taiteilijamiehet haluavat maalata. Jos juuri tähän maalaukselliseen hetkeen ehättäisi joku maalarimies nyt, Thyra pidättäisi hetken hengitystään ja katsoisi kohti maalaajaa niin kauniisti kuin osaisi. Hän osaisi keskeyttää kaiken omansa, jotta voisi palvella toista. Olla maalausta varten. 

Mutta nyt Thyraa ei katso mikään mies kiiltävine housunlahkeineen, vaan tyhjällä pihalla seisoo Ellen. Haalari päällä, tukka kuin mattoharja, villit siniset silmät ja maalausteline vinosti kainalossa. Ellen jähmettyy katsomaan, kun hänen rakas siskonsa keskittyy täysin kuuntelemaan omaa maailmaansa. Thyra ei ole ketään varten eikä katso ketään. Hän vain soittaa, kuuntelee aikaansaamiaan ääniä ja elokuun puut humisevat. Ellen tarttuu siveltimeen. Helmiäisopaalia ja syvää hirrenruskeaa. Taulu saa myöhemmin nimekseen Viulunsoittajatar. 

Ellenin kasvuympäristössä 1800-luvun lopussa naistaiteilijat eivät maalanneet toisia naisia. Miehet omistivat naiset sekä maalausten aiheina, että avioliitoissakin. Ellen maalasi naisiakin – kaikkea mikä oli hänelle merkittävää. Hän tunnisti lujasti, mikä oli hänelle tärkeää, ja piti luovaa voimaansa neroutena, vaikka hyvin harvoille ja valituille sanoikin sen ääneen. Se oli nimittäin radikaalia.

Ellen Thesleffistä tulikin tinkimätön ja vapaa taiteilija, jonka värit hehkuivat elämänvoimaa aivan hänen elämänsä loppuun asti. Hän pysyi koko elämänsä naimattomana ja lapsuuden perhe oli hänelle kaikki kaikessa. Ellenin suuri tukija, hänen isänsä Aleksander, kuoli yllättäen pitkälle edenneeseen sairauteen elokuussa 1892, kun Ellen oli 23-vuotias. Aleksanderkin oli ollut lahjakas ja halunnut taiteilijaksi, mutta ankara elämänpolku oli pakottanut hänet virkamiestöihin. Jäljelle jäänyt perhe pysyi tiiviisti yhdessä. Thyra, hänen muut sisaruksensa ja äitinsä auttoivat Elleniä uskollisesti läpi elämän.

Mutta ennen loppuelämää, Pariisin viimaisessa talvessa 1899, 30-vuotias Ellen istuu pitkässä mustassa mekossaan kahvilan terassilla. Näennäisen ystävällinen tarjoilija tulee häätämään hänet pois. Nainen ei saa istua yksin kahvilassa, konsertissa tai kadulla. Pariisilainen sääntö: kun naisen mukana ei ole miestä, hän on yksin. Se saa Ellenin kiukkuiseksi. Hän siirtää katukiveyksellä kiikkuvaa tuolia niin, että metalli kirskahtaa, ja lähtee. Kun hän kulkee alas muhkuraista katua, hän miettii, millaista on elämä, joka on aina jotakuta varten. Hän aikoo olla taiteilija, vaikka hän ei saisi istua yhtään missään tai istuisi aina ihan yksin. Sitä paitsi ei Ellen ollut tullut kaupunkiin yksin. Koko maailma oli sopinut tapaavansa Pariisissa. Keväällä 1900, suuren kaarevan portin juurella. 

Kirjoittaja Iiris Syrjä on tutkinut Heikki Salon ja Sirkku Peltolan kanssa taustamateriaalia Momentum 1900 -musikaalin hahmoja varten. Juttusarja paljastaa, millaisia historian henkilöitä lavalla nähdään ja millainen henkilökohtainen momentum vei heidät Pariisiin vuonna 1900. 

Lähteet:

Museo ja tiedekeskus Luuppi. Blogi. Ystävyyttä ajallisen etäisyyden päähän.

Schreck, Hanna-Reetta. Minä maalaan kuin Jumala: Ellen Thesleffin elämä ja taide. Helsinki: Teos 2017. 

Schreck, Hanna-Reetta. Säkenöivät ja oikukkaat: Suomen kultakauden naisia. Helsinki: Like 2021.

Kategoria

• Ajankohtaista
• Artikkelit