Yleisön edessä kasvaneet
Minna Hokkanen ja Pentti Helin kiinnitettiin TTT:hen vuonna 1988. Työviksen luottopakit ovat kehittyneet työssään myös toistensa ansiosta. Kun näyttämöllä on vaikea paikka, luottamus kollegaan ja ilo yhdessä tekemisestä kannattelevat.
”Jumalaisen kaunis nainen!”
”Ja jumalaisen komea mies.”
Minna Hokkanen ja Pentti Helin ratkeavat lämpimään nauruun, kun pyydän heitä muistelemaan ensimmäisiä kohtaamisiaan Työviksessä. Molemmat kiinnitettiin taloon vuonna 1988, ja teatterin luottopakit ovat kehittyneet työssään myös toistensa ansiosta.
Sanoja ei ole vaikea löytää, kun pyydän näyttelijöitä kehumaan toisiaan.
”Pena on tappohauska työkaveri, jolta olen oppinut rentoutta. Sitä, että näyttämöltäkin voi löytää ponnistelujen ja suorittamisen ohella lepoa. Hän on nopeaälyinen ja osaa ratkoa tilanteita myös ohjauksen ja dramaturgian näkökulmassa, jos näyttämöllä joudutaan juntturaan.”
”Olen aina digannut Minnaa. Hänen tyylissään on jotain persoonallisen vaivatonta, oikeanlaista keveyttä. Hän on lämmin ja huumorintajuinen ihminen, jolla on valtava karisma.”
Luottamus kannattelee
Yhteisiin vuosiin on mahtunut niin klassikoita, draamaa, musikaaleja kuin komedioitakin. On ollut rooleja, joista he ovat selviytyneet toistensa ansiosta ja rooleja, joissa he ovat ruokkineet toistensa innostusta.
”1990-luvulla olimme Cabaretissa pienissä sivurooleissa. Emme tehneet juuri muuta kuin tanssimme, ja parasta roolissa oli juuri se, että sain tanssia Minnan kanssa”, Helin kertoo.
Joskus näyttämöllä on hetkiä, jolloin näyttelijä on hukassa. Tuolloin luottamus tuttuun työkaveriin auttaa pitämään pakan kasassa. Parhaimmillaan taas näytelmä on työstetty niin hyvin, että sen maailma tuntuu selkeämmältä ja turvallisemmalta kuin tosielämä.
”Silloin teatterin valhe muuttuu todeksi ja kannattelee. On selvää, minne kukin menee ja mitä tekee. Kaikki on sopimusta, joka luo turvallisuudentunnetta”, Helin analysoi.
Pentti Kotkaniemen ohjaama Vaimoke on jäänyt molemmille mieleen produktiona, joka sai näyttelijät syttymään ja imi maailmaansa. Tarinaa kuljetettiin keskenään kisailevan mies- ja naisporukan dynamiikalla.
”Naisleirissämme oli myös Karjalaisen Petra ja Sanna Majanlahti. Meillä oli koko ajan hirveän hauskaa ja keksimme näyttämöllä ja sen ulkopuolella kaikenlaisia jekkuja ja oheistoimintoja, joilla miesten porukkaa hämmennettiin”, Hokkanen muistelee.
Tässä me nyt olemme
Nämä onnemme päivät on saanut kuusikymppiset näyttelijät pohtimaan mielen ja kehon haurastumista, jota teatterityössä ei voi paeta.
”On pelottavaa tajuta, että tuohon vielä pystyn, mutta tuohon en. Ne ovat luopumisen hetkiä, kun on aina omaksunut nopeasti ja voinut tehdä kaikenlaista, ja yhtenä päivänä tajuaa, että en pääse nopeasti polviltani ylös”, Hokkanen sanoo.
Toisaalta ikääntymiseen liittyy etuja, joita nuoren näyttelijän on vaikeampi saavuttaa. Hokkasen mielestä Heliniin on tullut viime vuosina uudenlaista tummuutta ja jylhyyttä.
”Shakespearelaista kuningaslaatua. Berliinin taivaan alla, Myrsky ja Antigone näyttivät sen.”
”Olen tajunnut vanhemmiten, että patetiaa ei tarvitse pelätä”, Helin pohtii.
Hokkaseen näyttämöllä ja tosielämässä eletyt vuodet ovat puolestaan tuoneet rentoutta. Ennen näytöstä ajatukset ovat omassa roolissa ja teoksen kokonaisuudessa, eivät enää niinkään siinä, miten yleisö reagoi.
Nämä onnemme päivät on intensiivinen näytelmä, jonka jännite on paljolti pääparin varassa. 36 vuotta sitten komeaa nuorukaista ja kaunista neitoa olisi saattanut jännittää, mutta ei enää. Ei ainakaan niin paljon kuin ennen.
”Ajattelen, että olemme näyttämöllä tämän tarinan kanssa, ja te otatte sen vastaan niin kuin otatte. Emme voi määrittää yleisön reaktioita, ja se on vapauttavaa”, Hokkanen summaa.
Nämä onnemme päivät syksyllä 2024 Kellariteatterissa. Lue lisää
Teksti: Janica Brander