Verokone nielaisee ihmisen
Chaplinin Nykyaika-elokuvassa pieni kulkuri jäi suurten koneiden pyöriin. Liila Jokelinin komediassa koneet ovat pieniä ja digitaalisia, ihminen taas entistä vahvemmin niiden orja.
Mihin meitä ihmisiä enää tarvitaan, kun tekoäly lukee jo uutisetkin? Tällaisia kysymyksiä on pohdittu viime aikoina. Liila Jokelinin käsikirjoittama ja ohjaama musta komedia Verot ja kuolema vie dystopian pidemmälle.
Näytelmä sijoittuu vuoteen 2049 tamperelaiseen verotoimistoon, jossa koneet hoitavat kaiken työn. Toimiston arki järkkyy, kun toimistoon tulee asiakas, joka vaatii palvelua kasvokkain.
Kafkamainen verotus
Näytelmä syntyi Jokelinin omasta veroahdistuksesta. Veroilmoituksen tekeminen ei ole helppoa freelancerille, jolla voi olla kahdeksan työnantajaa vuoden aikana. Veroasioiden hoitamisen oletetaan silti olevan kansalaistaito, jonka jokainen oppii mystisesti itsekseen täysi-ikäistyttyään.
”Ennen kuin olet astunut työelämään, mistä voisit tietää, miten se pitää tehdä. Tällaiset näkymättömät säännöt ahdistavat minua ja olen helpottunut aina, kun voin selvittää näkymättömiä sääntöjä jonkun ihmisen kanssa kasvokkain.”
Leikki luo toivoa
Vaikka käsikirjoitus sai kimmokkeensa arkisesta aiheesta, kirjoistusprosessi vei Jokelinin välillä syviin vesiin. Hän tutki muun muassa teknologista singulariteettia.
”Se on teoria, jonka mukaan tietyssä pisteessä tulevaisuudessa teknologinen kehitys kiihtyy niin nopeasti ja hallitsemattomasti, että siitä seuraa ennalta arvaamattomia ja peruuttamattomia muutoksia ihmiskunnan perusrakenteisiin.”
Näytelmässä kontaktiaktivisti Onni vaatii saada palvelua kasvokkain. Etä- ja digipalveluita perustellaan usein sillä, että ne helpottavat elämää. Onko ihminen jo hävinnyt koneille mukavuudenhalumme vuoksi?
”Niin kauan kuin ihmiset leikkivät, mitä teatterikin on, niin kauan meillä on toivoa.”
Kuuntele koko haastattelu TTT Podista Spotifysta