RUUSURUOSKA

Ilmaisussa ei ole mitään pakonomaista, ei uhoa, ei tympeää atakkia. Sellaista näyttelemistä on yksinkertaisesti ihana katsoa.

Lopuksi lähetän kauneimmat ruusut näyttelijöille. Heistä jokainen – Teatteri Takomon Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen, TTT:n Minna Hokkanen ja Auvo Vihro sekä Nätyllä maisteriopintojaan tekevä Sofia Smeds – on monissa rooleissaan vuoroin valloittava, rohkea, liikuttava, hauska ja yllättävä.

Koko esitys on surrealistista teatterileikkiä, joka vaatii heittäytymistä, ja sen tämä viisikko totta vie tekee ja mikä tärkeintä: vapautuneesti. Ilmaisussa ei ole mitään pakonomaista, ei uhoa, ei tympeää atakkia. Sellaista näyttelemistä on yksinkertaisesti ihana katsoa. Erityismaininnan tahdon antaa Smedsille, jonka lurittelu – niin onomatopoeettiselta ääntelyltä kuin se aluksi kuulostikin – kavalsi upean äänen ja laulutaidon. Niin, ja Ruusuruoskan myötä minusta taisi tulla täysverinen Auvo Vihro -fani. Ihan kingi suoritus TTT:n konkarilta.

Ruusuruoska palauttaa kokeellisuuden Kellariteatteriin – Neljä tähteä ansaitseva esitys on tinkimättömän taiteellinen mutta varsin hauska

Syntyy mielenkiintoinen näyttämöteos. Se on lähtökohdiltaan ehkä teoreettinen, mutta lopputulos ei ole tosikkomainen, vaan hauska.

Ruusuruoska on jollakin tapaa myös hyvin rauhoittava, jopa terapeuttinen. Tätä vaikutelmaa ehdottomasti vahvistaa Eero Palviaisen läpi esityksen soittama barokkisävyinen luuttumusiikki.

Viiden näyttelijän tiimissä ovat Joanna Haartti ja Joonas Heikkinen Teatteri Takomosta, Sofia Smeds Nätystä ja TTT:n Auvo Vihro ja Minna Hokkanen. Ryhmä on taitava ja keskinäisen lämmön ja luottamuksen aistii katsomoon asti. Yhteisymmärrys varmaan luo myös tiettyä meditatiivista tunnelmaa.

Esitys oli niin kaunis, että se tuntui sydänjuurissa asti.

Esa Kirkkopellon Yrjö Kallisen valaistuminen jätti aikanaan pysyvän muistijäljen. Olen varma, että Kirkkopellon dramatisoima ja ohjaama Ruusuruoska jää elämään mielen pohjalle yhtä merkittävänä taidekokemuksena.

Kukaan meistä ei voi tietää, miltä keskiaikainen katuteatteri on näyttänyt. Siitä on todisteina vain sanallisia kuvauksia ja ajan taiteilijoiden maalauksia ja piirroksia. Voin hyvin kuvitella, että tuon menneen ajan mestariteokset ovat näyttäneet ja tuntuneet juuri siltä, miltä Teatteri Takomon esitys keskiviikkona näytti ja tuntui.

Sanan ja kuvan rajoja kaatava maineteko

Alpo Jaakolan mystinen kuvataide puhkeaa näyttämöllä ääneen ja liikkeeseen. Se on sanan ja kuvan rajoja kaatava maineteko

Näyttämö on koristeltu Jaakolan piirrosjäljellä. Viisi Takomon ja TTT:n näyttelijää täyttää näyttämön osittain humoristisilla, osin vakavammilla tuokiokuvilla. Niitä säestää renessanssiluutulla ja -kappaleilla vanhan musiikin monitaituri Eero Palviainen.

Monet hahmoista saavat leuan loksahtamaan lattiaan

Esitystaiteilija ja filosofi Esa Kirkkopelto on tutkinut nykynäyttelijän taidetta pitkäjänteisissä tutkimuksissaan. Ruusuruoskassa näkyvät vahvasti sekä aiheen suvereeni tuntemus että kirkas näkemys näyttelijän taiteesta nykypäivänä, ja sitä on mahdotonta tiivistää yhteen lauseeseen. (…)

Monet hahmoista saavat leuan loksahtamaan lattiaan, kuten Joonas Heikkisen kolmenänninen tyhjäntoimittaja. Ei pikkutuhmaa vaan taidokasta groteskia. Näyttelijät ovat leikkiviä ja kuvittelevia, syötävän suloisia tyyppejä juuri tässä hetkessä, eivät historian kuvittajia.

Sillä niin, vaeltavien narrien vedätettävänähän yleisö Ruusuruoskassa on. Se tarjoaa lämmintä hauskanpitoa monenlaisille katsojille.