KAKSI PAAVIA

Miehitys on ainoa oikea

76-vuotias Asko Sarkola paavi Benedictuksena ja 77-vuotias Esko Roine kardinaali Bergogliona tarjoavat sielukasta dialogia, joka avaa totuudenmukaisen näkymän paaviuteen, katoliseen kirkkoon sekä Vatikaanivaltioon. (–)  Teksti on sävyisää ja herkullista, jopa runollisen maalailevaa (–) Keskiössä ovat paavin ja kardinaalin väliset syvälliset keskustelut sekä hengelliset pohdiskelut. Tiina Puumalaisen 0hjaus paketoi tarinan eheäksi kokonaisuudeksi, jonka jännite kestää väliajan (–) Näytelmä onnistuu erityisesti inhimillisen ihmisen kuvaamisessa. Valkoisen kaavun, stoolan, kalotin ja punaisten mokkasiinien kantaja on tunteva ihminen heikkouksineen ja vahvuuksineen, onnistumisineen ja epäonnistumisineen.

Lavastus paikoin nerokas

Tampereen Työväen Teatterin ja Turun Kaupunginteatterin yhteistyö tarjoaa sekä viisaita ajatuksia että ilahduttavia visuaalisia elementtejä. (–) Asko Sarkola ja Esko Roine ovat tottuneet tekemään yhteistyötä, ja mestarinäyttelijöiden keskinäinen kemia luokin kahden paavin kohtaamiselle loistavan maaperän. Karismaattisten miesten välinen dialogi on suorastaan herkullista seurattavaa (–) Teppo Järvisen lavastus on paikoin suorastaan nerokas. Kun hämärtyvän Buenos Airesin valot syttyvät tai näyttämölle laskeutuu paavin kesäasunnon puutarha, tekee mieli hihkaista ihastuksesta. Järvinen kuljettaa katsojaa täysin suvereenisti Argentiinasta Sikstuksen kappeliin ja Castel Gandolfoon.

Rytmityksen mestarit

Asko Sarkola ja Esko Roine muodostavat todella mielenkiintoisen näyttelijäparin, eivätkä miehet osoita mitään hiipumisen merkkejä. (–) Sarkola ja Roine onnistuvat pitämään näytelmän jännitettä yllä aivan hämmästyttävällä tavalla. (–) Esityksen rauhallisen tempon ansiosta hivenen kaavamainen näytelmäteksti kasvaa suorastaan itseään suuremmaksi, kun rytmityksen mestarit antavat myös taukojen puhua. (–) Eri linjoilla olevien miesten välisen verbaalisen tykityksen sijasta Tiina Puumalaisen ohjaus korostaa henkilöiden sisäisiä ristiriitoja ja taitoa kuunnella toista osapuolta. Esitykseen tuo laajuutta ja avaruutta myös Teppo Järvisen lavastus, joka pienillä keinoilla loihtii näyttämölle juhlallisia näkymiä.

Koskettaa älyllään ja inhmillisyydellään

Saamme draaman, joka koskettaa älyllään ja inhimillisyydellään. Paavitkin ovat ihmisiä, tykkäävät katsoa televisiosta Poliisikoira Rexiä tai jalkapalloa, nauttivat knöödeleistä ja kuulevat mielellään myös imartelematonta puhetta. (–) Jos Kaksi paavia olisi näiden näyttelijöiden joutsenlaulu, jäisipä hyvä jälkimaku. Roine on kirkastanut olemuksestaan esiin tarinoijan, välttänyt kliseet ja pauhun. Kyllä tuollaiseen paaviin olisi helppo tykästyä  (–) Benedictus on juuri niin epäsuosittu, kuin Hitler-jugendiin ammoin kuulunut ja pappinsa hyväksikäyttäjähistorian villaisella painanut nyt on. Silti Sarkola notkistaa paavistaan esiin tietoisen kamppailijan ja armottoman poliitikon.

Paavin uskonsota itsensä kanssa

Perusprobleemina näytelmässä on katolisen kirkon uskottavuusongelmat rajujen muutosten riivaamassa maailmassa. (–) Teologiaan syventyneenä tutkijana paavi Benedictus haluaa pysytellä käsityksessään, että Jumala on muuttumaton, yksi ainoa todellinen totuus, jota ihmiskunnan olisi syytä seurata nöyrin mielin. (–) Ilman selkeää suuntaa ihmiskunta kulkee harhaan. (–) Argentiinalainen kardinaali Bergoglio jesuiittapappina ja kemistinä puolestaan on sitä mieltä, että mikäli Jumala loi maailmankaikkeuden, ja maailmankaikkeus on jatkuvassa muutoksen tilassa, silloin myös Jumala on muuttuvainen. Tämä on näytelmän peruskysymys, jonka ympärillä vanhan ja tulevan paavin välinen dialogi käydään.

Sarkola ja Roine näyttelevät upeasti

Kaksi paavia on hienostunutta ja ajatuksia herättelevää puheteatteria (–) Tositapahtumiin perustuva käsikirjoitus alkoi elää kahden veteraaninäyttelijän loistavien roolisuoritusten kautta. Kokonaisuuden kruunasi hienostunut toteutus, jossa tarinan juonteet oli tiivistetty oleelliseen. (–) Tarinan keskiössä on katollisen kirkon jakaantuminen vanhoillisiin ja edistyksellisiin. (–) Aineksia tarinaansa McCarten on ottanut kummankin paavin julkisista esiintymisistä ja heidän medialle antamistaan haastatteluista. Ratzingerin ja Bergoglion kahdenvälisiä keskusteluja paavin kesäasunnolla ei ole dokumentoitu, vaan ne ovat McCartenin kirjoittamaa fiktiota. Kaksi paavia ei siten ole dokumenttiteatteria ja hyvä niin.