FRIDA

TTT:n laakean lavan reunalla numeronsa esittävät näyttelijä Petra Karjalainen ja kitaristi Tuomas Luukkonen luovat tähän esitykseen oman tasonsa. Monissa Työviksen musikaaleissa loistaneella Karjalaisella ei nyt ole mitään roolihahmoa esitettävänään, mutta haikeat lattarilaulut ja lajityyppiensä klassikot (muun muassa El pueblo unido jamás será vencido, Fever ja Non, je ne regrette rien) luovat esitykseen sekä tapahtumia paikantavia että tunneskaalaa ilmentäviä kehyksiä. Se on kuin herkistävä rinnakkaistodellisuus Frida Kahlon tuskantäyteisen maailman kyljessä.

Konkreettisesti kerroksellista on myös esityksen visuaalinen maisema. Rautiainen ja siis jo Kuopiossa hänellä aisaparina ollut lavastaja-puvustaja ovat TTT:n päänäyttämölläkin uskaltaneet jättää lavalle paljon tyhjää. Ei mitään kliseisiä meksikolaismaisemia, taidegallerioiden kirkkautta tai Diegon muraalien kopiota fondeina. Parit irtokaktukset sekä Fridan pienet ja Diegon isot maalaustelineet etupäässä riittävät. Pariskunnan Yhdysvaltain-vierailulla on vähän glamourimpaa.

Kaksiulotteisin videokuvin ja kolmiulotteisin näyttämökuvin syntyy visuaalinen fresko, joka lumoaa lähes kuin Kahlo ja Rivera aikoinaan taiteellaan. Fridan maalaukset rävähtävät fondeille vasta loppupuolella.

KUOPIOSSA FRIDANA yleisön hurmasi Virpi Rautsiala ja Tampereella saman tekee Elsa Saisio. Molemmilla on piirteitä, jotka sopivat hyvin Fridan ikonisen puhutteleviksi kesvoiksi. Mutta ulkokuori on vain vajaa puoli ruokaa. Tärkein on sisällä. Saisiosta löytyy sitä periksiantamatonta vimmaa, joka pitää Fridan elämän syrjässä kiinni, oli kyse sitten rikkirevitystä kehosta tai suurin piirtein yhtä hajalla olevasta parisuhteesta. Saisio myös laulaa hienosti muutamat soolot ja duoetot, jotka Karjalaiselta hänelle liikenevät.

Erikoisista omakuvistaan ja traagisista elämänvaiheistaan tunnetun taiteilijan roolissa vierailee vilkasliikkeinen Elsa Saisio, joka vahvassa maskissaan muistuttaa hämmästyttävän paljon valokuvista ja maalauksista tuttua tummakulmaista Kahloa.

Esityksenä Frida muistuttaa kuitenkin ennen muuta näytelmän kirjoittanutta ja ohjannutta Anne Rautiaista, jolla on yllättävä tapa tarttua tuttuihin teoksiin ja muokata ne uuteen uskoon, oli sitten kysymys Tšehovin näytelmästä, Bulgakovin romaanista tai Wendersin elokuvasta.

Petra Karjalaisen upeasti tulkitsemat meksikonkieliset laulut menevät syvälle sisimpään Tuomas Luukkosen kitaran taituroimina.

Elsa Saisio tulkitsee loistavasti Fridan roolin. Hän ihastuttaa myös upeilla lauluillaan ja tansseillaan. Liisa Ruuskanen on taituroinut koreografian.

Frida itse sanoo, että hänen elämässään on ollut kaksi onnettomuutta; kolari ja Diego, mutta Diego oli pahempi. Pentti Helin tekee sovinistisen Diego Riveran roolin tarkasti.

Soile Ojalan luurankoinen kuolema kulkee Fridan mukana onnettomuuden jälkeen ja antaa lopussa koskettavan kuoleman suudelman.

Fridan roolin näyttelevä Elsa Saisio on lavalla huikea. Hän eläytyy dramaattisen ja hurjan elämän eläneen Kahlon rooliin intensiivisesti ja suurella tunteen palolla.

Erityismaininnan ansaitsee myös Petra Karjalainen, joka tulkitsee suuren osan näytelmän lauluista muusikko Tuomas Luukkosen säestämänä. Latinalaisamerikkalainen musiikki sopii esitykseen kuin nenä päähän.

Kokonaisuutena Frida on hieno elämys. Siinä on paljon omintakeisia kohtia ja surua, mutta myös ihastuttavaa luomisvoiman ja elämän ylistystä.

TTT:n Fridassa riittää vaihtuvia tunnelmia ilosta kipeään rakkauteen ja surusta toivoon

Elsa Saisio loistaa nimiroolissa Tampereen Työväen Teatterin tanssillisessa ja laulullisessa näytelmässä taidemaalari Frida Kahlon elämästä.

Fridan mieleen ja maailmaan päästään tanssien esitettyjen kohtausten avulla sekä ennen kaikkea koko näytelmän läpäisevänä, Elsa Saision herkänsykkivänä tulkintana. Saisio on myös taitava tanssija ja erinomainen laulaja.

Petra Karjalaisen laulut toimivat kertojan tapaan. Niissä on voimaa ja paatosta, intohimoa ja rakkautta, mutta myös välttämättömän hyväksymistä ja surua. Katsoja on kosketettu. Näytelmän laulut esitetään espanjaksi, mistä syntyy yksi ulottuvuus lisää. Sanoja ei tarvitse ymmärtää, sillä Karjalaisen laulullinen läsnäolo, vimma ja veresliha, ilmaisee kaiken.

Rautiainen onnistuu täyttämään näyttämön tunteella, joka syntyy tarkkaan harkituista näyttämökuvista, vahvasti puhuttelevasta tanssista, espanjankielisistä lauluista ja etenkin Elsa Saision huikean intensiivisestä näyttelijäntyöstä.

Rautiaisen lähestymistapa on ennen muuta visuaalinen, mikä sopii hyvin tunnevoimaisen kuvataiteilijan ja hänen ristiriitaisen sisäisen maailmansa käsittelyyn. Kahlossa ja hänen elämässään on paljon sellaista, minkä ilmaisemiseen liike ja kuvat sopivat sanoja paremmin. (…)

Tämän äärellä on helppo hurmaantua.