Ohjaaja Samuli Reunanen valottaa Sad Songs from the Heart of Europe taustoja
Edellinen Seuraava
Huhtikuussa 2022 kokoonnuimme lukemaan surullisia lauluja Euroopan sydämestä, Suvi-Sini, Eero ja minä. Olimme šokissa. Euroopassa oli syttynyt sota. Venäjä oli hyökännyt. Olimme Suvi-Sinin kanssa työstäneet Dostojevskia jo kuusitoista vuotta aikaisemmin toisessa ajassa ja toisessa kaupungissa. Silloin Raskolnikovin ja Sonjan ja Katerina Ivanovnan ja Marmeladovin manaaminen näyttämölle oli huumaavaa teatterileikkiä. Hahmojen tummassa loimeessa oli sarjakuvamaista viehätystä ja lumovoimaa. Nyt tuo kaikki oli toisin; dostojevskilaiset teemat ja venäläinen hybris ja aggressio olivat järkyttävällä tavalla murtautuneet todellisuuteen, muuttuneet todeksi ja mullistaneet maailmamme. Pohdimme kuinka voimme – onko edes mahdollista – enää mennä näyttämölle venäläisen klassikko-murhaajan kanssa. Puhuimme roolien ja tilanteiden ja dramaturgian sijasta kolme viikkoa pelkkää geopolitiikkaa. Olimme absurdissa pirunruuvissa: tätä ei voi tehdä, tämä täytyy tehdä.
Elokuussa sitten Jarmo liittyi mukaan keskusteluihimme. Olin itse vasta toipumassa syvästä uupumuksesta, mutta jollain kierolla tavalla meditaatiomme venäläisestä pimeydestä sekä Jarmon improvisaatiot ja surullisten laulujen luonnokset alkoivat vahvistaa valoa omassa hämärässäni. Söimme kakkua ja vaikutuimme karaokesta. Huomioiden ydin alkoi siirtyä geopolitiikasta ja heimoajattelusta kohti ihmistä ja ihmisparan sielussa käytäviä taisteluja ja rajakahakoita. Samalla alkoi aueta myös erosuru ja kipeä kaipaus sitä toista Venäjää kohtaan, joka oli tullut meille läheiseksi runoilijoiden ja säveltäjien ja kuvataiteilijoiden välityksellä. Laulujen suru kumpusi Ukrainasta ja Euroopasta, joita murhaajan kirves nyt uhkasi – mutta myös niistä venäläisistä, jotka tuo sama kirves oli jo vaientanut tai ajanut maanpakoon.
Tammikuussa 2023 harjoitusten jatkuessa työmme ja ajattelumme avuksi ilmestyi yhden tuollaisen maanpakolaisen, kirjailija Mihail Šiškinin teos ”Sota vai rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä”. Šiškin kirjoittaa, että Vladimir Putinin rikos on se, miten hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla: ”Putin lähtee, mutta kipu ja viha piinaavat sielua mahdollisesti vielä kauan. Kirjallisuuden, taiteen ja kulttuurin tehtävä on auttaa käsittelemään tätä traumaa.” Juuri myrkyttyneet, traumatisoituneet sielut ovat Dostojevskin taiteen ytimessä – samoin kuin hänen omaa elämäänsä ja ajatteluaan leimasi alituinen kamppailu hyvän ja pahan, vapauden ja vastuun välillä. Mihail Šiškinin mukaan Venäjän uudistumisen kannalta keskeisintå juuri nyt on kysymys vastuusta: niin yksilöt, heimot kuin kansakunnatkin voivat syntyä uudelleen vain ottamalla vastuun teoistaan ja pyytämällä anteeksiantoa.
Syyskuussa 1865 Dostojevski kuvaili kirjeessä kustantajalle tekeillä olevan romaanin ajatusta ja sen päähenkilön, nuoren ylioppilaan henkistä umpikujaa: ”Lopulta hänen ainoana toiveenaan on vain saada liittyä takaisin ihmisten elämään. Tunne, että hänet on suljettu pois, eristetty muiden ihmisten joukosta (…) on piinannut hänet melkein loppuun. Totuuden ja ihmisluonteen laki osoittautuvat voimakkaammiksi.” Nyt helmikuussa 2023 löydän yhä toivoa tuon isovenäläisen antisemitistin kirjallisesta perinnöstä. Olen ehkä ”hyödyllinen idiootti”, kuten suuri humanisti ja merkittävä murhamies Vladimir Iljitš Lenin asian ilmaisisi; pimeys on suuri, mutta emme saa myöskään unohtaa että – varoitus juonipaljastuksesta – jopa Darth Vader päätyi lopulta valitsemaan Voiman valoisan puolen. Mihail Šiškinin sanoin: ”Viha on sairautta, kulttuuri lääkettä.”
Toivon, että työstämme on apua.
Kellarissa Tampereella 21.2.2023
Samuli Reunanen