Kissani Jugoslavia: toden ja fantasian vuoropuhelua
Menestyskirjailija Pajtim Statovci kertoi esikoisromaanissaan pojan ja äidin tarinan. Maagisen tarinan pakolaisuudesta, perheestä, kulttuureista ja identiteeteistä; myyttisen maaston, johon teatterintekijät ovat halunneet hanakasti tarttua. TTT:n produktion ohjaaja Samuli Reunanen hakee näyttämölle yleismaailmallista syvyyttä.
”Kirjoittamalla yritän tehdä selkoa, millaisesta paikasta olen kotoisin”, pohti Pajtim Statovci Ylen haastattelussa vuonna 2019, voitettuaan juuri ensimmäisen kahdesta Finlandia-palkinnostaan.
(Kuvassa oikealla Samuli Reunanen, vasemmalla Pajtim Statovci. Valokuva Kari Sunnari.)
Statovci on syntyjään Kosovon albaani. Hän muutti Suomeen jo kaksivuotiaana perheensä paetessa kodistaan. Suomalaiseksi hän kasvoi Porvoossa, mutta keskellä arkeakin hänen lapsuuteensa vaikuttivat voimakkaasti Jugoslavian tavat, kulttuuri, historia ja sodat. Perhe ja kosovalaisyhteisö tavallaan jatkoivat elämää kotimaassaan – vaikkakin etänä Suomesta käsin.
Balkanille Statovci myös kaikissa neljässä romaanissaan. Niissä ihmiskohtaloiden ja identiteettien mosaiikit näyttävät, ettei mikään inhimillinen ole yksiselitteistä.
Onko kahden kulttuurin syvällinen tuntemus antanut jotain universaalia ymmärrystä, joka heijastuu Statovcin kiinnostavuuteen myöskin käännöskirjailijana? Yli 20 kielialuetta on ostanut oikeuksia hänen teoksiinsa. Laatulehdet kuten The New York Times ja The Guardian ovat kilvan kiitelleet hänen kirjojaan. Yhdysvaltain National Book Award -palkintoraati nosti hänet ehdolle, ensimmäisenä suomalaiskirjalijana.
Kissani Jugoslavia teatterintekijöiden suosiossa
Pajtim Statovcin teoksia on hamuttu myös näyttämölle, sillä arvostelumenestys ja yleisösuosio ovat teattereissa aina tavoiteltu yhdistelmä. Eva Buchwald dramatisoi Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia Kansallisteatteriin vuonna 2018, kantaesityksen ohjasi Johanna Freundlich. Kahden vuoden päästä uusi produktio aloitti Vaasan kaupunginteatterissa. Nyt samaa tekstiä näyttämöllistetään Tampereella ohjaaja Samuli Reunasen tuoreena tulkintana. TTT:n ensi-ilta on 23.10.2025.
”Olen ollut todella vaikuttunut romaanini adaptaatioista. Vaikka näytelmäteksti on ollut sama, näyttämöteokset ovat olleet hyvin erilaisia keskenään. Erilaiset puvustukset, lavastukset, näyttelijät, kaikki ne tuovat lisää arvoa ja merkitystä, omanlaistaan näkymää teokseen”, sanoo Pajtim Statovci keskustellessaan Samuli Reunasen kanssa Kissani Jugoslavian teemoista TTT:n podcastissa.
Reunanen on tehnyt paljon proosadramatisointeja ja korostaa näyttämön omalakisuutta. ”Näyttämöversio ei ole kirjan kuvittamista tai elävöittämistä, vaan se on itsenäinen taideteos, jossa käytetään materiaalina kirjan antamia jyviä maailmasta. Käsitellään samoja henkilöhahmoja ja tilanteita, mutta käsittelytapa on ainutlaatuinen ja erilainen kuin alkuperäisteoksessa.”
Statovci nyökkää ja kertoo itse inspiroituvansa herkästi muiden taiteilijoiden työstä: kuvataiteilijoiden, muusikoiden, teatterintekijöiden. ”Koen suurta iloa ja arvossa pitämistä siitä, että muut taiteilijat lähtevät tekemään omaa taidettaan minun teokseni pohjalta, tai sen rinnalle, tai sieltä ammentaen.”
Pakolainen on menettänyt turvapaikkansa, oman kodin
Kissani Jugoslavian tarinasta nousee esiin kaksi päähenkilöä: poika Bekim ja äiti Emine. He ovat Kosovon albaaneja ja paenneet Jugoslavian hajoamissotaa Suomeen. Pakolaisuus on teoksen läpäisevä teema.
”On eri asia joutua lähtemään kotoaan pakosta kuin vapaaehtoisesti”, Pajtim Statovci huomauttaa. ”Kirja kuvaa sitä, mihin pakon edessä lähteminen voi johtaa, millaisia vaikutuksia sillä on ihmisen mielenterveyteen. Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuisi, jos yhtenä päivänä ei saisikaan mennä omaan kotiinsa. Kaikki minkä sinne on rakentanut, se turvapaikan tuntu jonka oma koti tuo. Lohtu siitä, että olet suojassa omassa kodissa. Miltä tuntuisi yhtäkkiä elää ilman sitä?”
Poika Bekim on 20-vuotias yliopisto-opiskelija. Hän tuntee olevansa eksyksissä ja kärsii jonkinasteisesta masennuksesta. Statovci luonnehtii Bekimin kantavan sisällään väkivallan jatkuvan uhan perintöä. Hänen on vaikeaa elää olematta jatkuvasti huolissaan jostain. Samalla vaara houkuttelee – Bekim on jäänyt koukkuun turvattomuuden tunteeseen, hän hakeutuu vaistonvaraisesti tilanteisiin, joissa hänelle voisi käydä huonosti.
Äiti Emine on kasvanut Jugoslaviassa maaseudulla. Hän on käynyt kouluja vain vähän ja jäänyt kotiin auttamaan vanhempia maatilan hoidossa. Nuorikko naitetaan hyvin perinteisin menoin ja sukujen siunauksella miehelle, jonka hän on tavannut vain kerran aikaisemmin. Emine luulee avioliiton johtavan jonkinlaiseen merkityksellisyyden kokemukseen, mutta käykin päinvastoin.
”Kummallakaan ei ole ketään, jolle luottamuksellisesti ja turvallisesti voisi sielunsa purkaa”, sanoo Samuli Reunanen. ”Dramatisoinnissa äiti ja poika pyrkivät kertomaan, sanallistamaan omaa kokemustaan ja polkuaan. Ensin monologissa ja sitten dialogin muodossa.”
Eläinhahmot vihjaavat maagisesta realismista
Kissani Jugoslavian hahmogalleriaan kuuluvat merkittävinä subjekteina kissa ja käärme. Tekstissä ne ovat yhtäältä vertauskuvallisia, ihmisenkaltaisia hahmoja, mutta toisaalta välillä niitä kuvataan tavanomaisesti kotieläinten tapaan. Tällainen arkisen todellisuuden ja unenomaisen fantasian sekoittuminen ammentaa kirjallisuuden maagisen realismin perinteestä.
”Kissa on eräänlainen kuva Bekimin itsevihasta tai itseinhosta”, sanoo Statovci. ”Se edustaa sisäistettyä rasismia ja tarvetta hakeutua väkivallan äärelle.” Käärmekin heijastelee pojan sisintä. Bekim haluaa ostaa boakäärmeen, vaikka hetki sitten on kerrottu hänen pelkäävän kuollakseen käärmeitä. Kyse on itsesuojeluvaiston puuttumisesta.
Tarinan edetessä eläimet saavat muitakin merkityksiä. Niitä inhimillistetään: kissa puhuu ja käärmeellä on silmäluomet. Näyttämöllä puhuu käärmekin.
Reunanen korostaa, että näyttämöllä eläimiä näyttelevät ihmiset. ”Ainoa tapa lähestyä niitä on ihmisen ajattelutapa ja motiivit. Ennen muuta se, mitä poika heijastelee käärmeen ja kissan kautta, ja mikä ajaa häntä niitä kohti.”
Statovci hyväksyy ajatuksen maagisesta realismista Kissani Jugoslavian taustalla. ”Maagisen realismin rajat eivät ole selvät. Kyllä teos ainakin ammentaa siitä perinteestä hyvin vahvasti. Siinä on tiettyä absurdiutta ja yliluonnollisuutta, joka sekoittuu melko saumattomasti todellisuuteen. Näin erityisesti kissahahmon kohdalla.”
Reunanen on samoilla linjoilla ja muistelee nuoruudenpäivien tajunnanräjäyttävää kokemusta Gabriel García Márquezin kirjasta Sadan vuoden yksinäisyys. Teosta pidetään yleisesti maagisen realismin arkkityyppinä.
”Unen ja toden, menneen ja nykyisen, realistisen ja maagisen rajan liudentuvat toisiinsa, ja rajojen yli voidaan kulkea. Lukuohjeena maaginen realismi kiihottaa mielikuvitusta ja kutsuu luokseen.”
Toisaalta Reunanen on löytänyt Kissani Jugoslaviasta yhtymäkohtia paratiisimyyttiin, suureen kertomukseen Aatamista ja Eevasta, siihen että ihmisen osa on aina olla karkotettuna jostain paratiisista. Käärmeellä on merkittävä rooli siinäkin myytissä.
Reunanen avaa näytelmän harjoitusprosessia. ”Olimme herkillä siitä, ettemme mokaa historian ymmärryksen kanssa. Että meidän pitäisi ymmärtää Balkanin lähihistoriaa tarkasti ja läheltä. Albania, Kosovo, islam, toisaalta seksuaalisuuteen liittyvät asiat. Kaiken tämän pohdinnan ja tutkimisen rinnalla on myös niin, että tämä perhedraama voisi sijoittua vaikka Troijan sotaan tai osua yhtä tarkasti omaan elämäämme. Ihmiskohtaloiden käsittely voi olla ajatonta ja yleismaailmallista. Sitä kautta se saa myyttistä syvyyttä”, Reunanen päättää.
Harjoitukset ovat vielä kesken, lokakuussa 2025 nähdään, millaisen tulkinnan Kissani Jugoslavia saa TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä. Käsillä voi olla jotain taianomaista, sillä monet taitavat taiteilijat ovat olleet vaikuttamassa lopputulokseen.
Teksti: Mika Kauhanen
Tutustu myös:
TTT podi: Maaginen Kissani Jugoslavia: Pajtim Statovci ja Samuli Reunanen keskustelevat (Spotify)
Kissani Jugoslavian näytelmäsivu