Hanna Suutela: Kotalan perheen merki(tykse)llisyydestä
Suomalaisessa kulttuurissa on tavattu pitää erityisen arvokkaana fiktion historiallis-yhteiskunnallista tunnistettavuutta. Niin Hella Wuolijoen näytelmät Niskavuoren talon vaiheista kuin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kuuluvat teossarjoihin, joiden henkilöihin on samastuttu sukupolvien ajan ja joiden tarjoamien jäsennysten avulla on opittu näkemään suomalaisen yhteiskunnan historiallisia ja ylisukupolvisia kehityskaaria. Muitakin esimerkkejä voitaisiin toki mainita, mutta kuuluuko joukkoon akateemikko Sirkku Peltolan nyt viisiosainen ”teatrologia” kohtalon kolhiman Kotalan perheen seikkailuista EU-Suomessa?
Vaikka historiaa hahmotetaan useamman sukupolven kertomien kokemusten kautta, Kotaloista kertovat näytelmät eivät ole mikään kansakunnan suuri kehityskertomus. Kuva yrittää joka näytelmässä tarkentua yhteiskunnan perinteiseen perusyksikköön, mutta Kotalan perhe – kuten perheet luonnossa – muuttaakin joka seikkailussa muotoaan. Uudet ja joskus tututkin vastaantulijat sulautetaan nopeasti yhteisöön. Muuttuneeseen tilanteeseen ja uusiin haasteisiin käydään rivakasti kiinni. Sankaruus on toki eeppistä mittaluokkaa, mutta humoristisesta ja lempeästä kuvakulmasta, ei ehkä malli tai velvoitus kuitenkaan.
Elämä näyttää olevan loputonta taistelua olosuhteita ja joskus luonnonvoimiakin vastaan. Kotaloiden kohtaloa ei kuitenkaan ole ennalta määrätty mihinkään suuntaan – ei edes näytelmäsarjaksi. Siksi tapahtumien suunta voi olla mikä tahansa. Tavallaan tämä sitkeydessään muutosmyönteinen ja joustavuudessaan periaatteellinen perhe on joukko yhteiskuntaa kommentoivia klovneja, joka yhtä luontevasti kehollistaa suomalaisen arkirealismin kuin saavuttaa myyttiset mittasuhteet.
Jos historiallisen kehityskaaren kirjoittaminen ei ehkä olekaan ollut ensisijainen tavoite, ajassaan elävät näytelmät muodostavat kuitenkin ketjun, jonka jokainen helmi heijastaa kirjoitusaikaansa. Erityistä Peltolan Kotala-näytelmissä on, että kyse on aikalaisdraamoista. Jokainen sarjan näytelmä on kirjoitettu ajasta, jota kirjailija itse on samaan aikaan elänyt. Hän on haastatellut maanviljelijöitä, joiden arjen EU-säädökset muuttivat. Hän on siirtänyt näyn Tampereen keskustorilla kerjäävästä perheestä Kotaloiden seikkailuihin Romaniassa. Suomalaisten pikkupaikkakuntien kutistuminen kirpputorien ja palvelupisteiden latteiksi ostoskeskuslaatikoiksi on Sirkku Peltolan aikalaistodistus siitä, mitä juuri nyt näkee. Mitä juuri nyt tapahtuu. Mitä nyt on tärkeä kuvata.
Reikäleivässä pohditaan myös representaation kysymyksiä. Kuka on missäkin roolissa elämässä tai näyttämöllä, kuka saa esittää mitäkin roolia? Sirkku Peltola avaa jälleen neljännen seinän illuusiota kesken komediansa, näyttää sekä näyttelijän että hänen roolinsa, kysyy missä kulkee esityksen ja elämän rajapinta ja miten teatteri on yhtä aikaa totta ja ei-totta.
Vakava nauru on aikalaiskommentti.
Teksti: Dramaturgi, teatteritieteen tohtori Hanna Suutela
(Valokuva näytelmästä Yksiöön en äitee ota, valokuvassa Maria Aro, Tuire Salenius, Miia Selin, Aimo Räsänen. Kuvaaja Petri Kovalainen.)