Juho Gröndahl: Aavetarinat ovat siltoja menneisyyteen
Kuvassa käsikirjoittaja Juho Gröndahl (valokuva: Kari Sunnari)
Kummitusjuttuja Tampereelta johdattaa katsojan karmivan kiehtovaan paikallishistoriaan. Myös Työviksen omia aavetarinoita esittelevä näytelmä on täynnä tunteita, rakkautta ja toveruutta.
Kaksi valomestaria valmistelee esitystä Eino Salmelaisen näyttämöllä. Heidän pitäisi olla tilassa kaksin, mutta yhtäkkiä alkaa tapahtua kummia. Aivan kuin katsomossa olisi ihmisiä. Valomestarit alkavat käydä läpi kuulemiaan kummitusjuttuja, jotka sijoittuvat Työväen Teatteriin ja Tampereelle.
Näin käynnistyy Juho Gröndahlin kirjoittama ja Esa-Matti Smolanderin ohjaama Kummitusjuttuja Tampereelta. Näytelmä tarjoilee kiinnostavaa paikallishistoriaa, kutkuttavia kummitustarinoita ja suuria tunteita.
Trauma luo aaveita
Kirjoittaessaan näytelmää Gröndahl luki sekä kummitustarinoita käsittelevää tietokirjallisuutta että nettikeskusteluja, joissa ihmiset kertoivat yliluonnollisista kokemuksistaan. Hän huomasi, että Tampereella moni kummitusjuttu liittyy sisällissotaan.
”Kummitustarinat ovat yksi tapa, jonka avulla ihmiset käsittelevät kollektiivisia traumoja.”
Näytelmässä kerrotaan esimerkiksi 13-vuotiaan lapsisotilaan Valtterin tarina. Hänen puhutaan vaeltelevan Pakkahuoneella. Katsojat pääsevät tutustumaan myös Milavidan menneisyyteen ja Työväen Teatterin aaveisiin.
Nykyään Puistotornina tunnettu Tampereen työväentalo valmistui Hämeenpuiston ja Hallituskadun kulmaan vuonna 1900. Eino Salmelaisen näyttämö sijaitsee Puistotornissa, ja Salmelaisen kerrotaan piipahtelevan edelleen nimikkonäyttämöllään. Hänen aaveensa nähdään myös näytelmässä.
Kun arkinen murtuu
Gröndahlilla ei ole varinaisia yliluonnollisia kokemuksia, mutta hän ymmärtää, mikä kummitusjutuissa vetoaa ihmismieleen.
”Luulen, että ihmiset pitävät siitä kutkuttavasta tunteesta, kun varsinkin tutussa paikassa selkäpiitä karmii hieman. Siinä mahdollisuudessa, että tutussa ja turvallisessa onkin jotain vierasta, on jotain kiehtovaa.”
Aavemainen tunnelma on Gröndahlillekin tuttua. Se voi iskeä esimerkiksi silloin, kun hän kävelee yksin näyttämön alla kulkevia oikoteitä pitkin teatterin sokkeloissa, ja hiljaisuuden rikkoo outo ääni.
”Se on pimeä hetki, jolloin alkukantaiset vaistot valpastuvat, vaikka ei järjen tasolla uskoisi kummituksiin.”
Näytelmällä ei ole suositusikärajaa, mutta lastennäytelmä se ei iole. Gröndahl arvioi, että teos sopii yli 12-vuotiaille, lapsen persoonasta riippuen. Tiedossa ei ole rajua väkivaltaa ja makaaberia kauhua, mutta kaikki näytelmän teemat eivät välttämättä aukea lapselle.
”Kun käsitellään esimerkiksi työelämää, riskinä saattaa olla lapsen kohdalla pelon sijaan enemmänkin tylsistyminen”, Gröndahl nauraa.
Menneisyys elää
Kummitustarinat ovat elävä silta menneisyyteen. Ne muistuttavat meitä tapahtumista, ihmisistä ja heidän tunteistaan, jotka olivat ennen nykyisiä sukupolvia. Vaikka kummitukset eivät olisi totta, tarinat ja aikakausien kerrostumat ovat.
Aavetarinoilla onkin viihdyttämisen lisäksi syvällinen tehtävä.
”Kummitustarinat voivat opettaa, että menneisyys ei katoa, vaikka kuinka yrittäisimme unohtaa sen. Ne muistuttavat meitä myös kuolevaisuudesta.”
Kummitusjuttuja Tampereelta on myös tarina ystävyydestä ja työtoveruudesta. Eriikka Väliahteen ja Pentti Helinin tulkitsemat valomestarit pohtivat aavetarinoiden lomassa, mitä he tuntevat toisiaan kohtaan, ja miltä läheisen menettäminen tuntuu.
Tiedossa on paitsi jännitystä, myös lämpöä ja kiintymystä.
”Tämä on suurien tunteiden tarina.”
Teksti: Janica Brander