Saven surut ja Helsingin merenneito – Ville Vallgrenin kädenjälki
Edellinen Seuraava
Momentum 1900 -musikaalin hahmojen henkilötarinoita, osa 3
Ville Vallgrenin roolissa musikaalissa nähdään Martti Suosalo.
Vuonna 1901 Helsingin kaupunki tilasi Pariisissa asuvalta ja työskentelevältä kuvanveistäjä Ville Vallgrenilta (1855–1940) suihkulähdesuunnitelman. Työn tulos seisoo Kauppatorilla edelleen. Havis Amanda on äänestetty Helsingin kauneimmaksi julkiseksi veistokseksi, ja sen lähteessä kahlataan aina sankoin joukoin kansallisten urheiluvoittojen hurmassa. Vallgrenia ei kuitenkaan elinaikanaan koskaan pidetty kovin suomalaisena taiteilijana, ja vuonna 1902 hän ottikin Ranskan kansalaisuuden. Miksi hänen taiteensa ei aikanaan kelvannut suomalaiskansalliseen kuvastoon? Miksi Villen veistos aiheutti kohun Helsingissä, ja mitä hän itse mylläkästä ajatteli?
Rue du Faubourg St Honoré, Pariisi, syyskuu 1899
Ville Vallgren avaa raparperisamppanjapullon, joka hehkuu yhtä mehevänä kuin ensimmäisen kerroksen ateljeehen paistava ilta-aurinko. Vaikka luulisi, että olisi hienoa katsella kaupunkia korkealta, kuvanveistäjälle katutason ateljee on kaikkein hienoin – painavat materiaalit on helppo kantaa sinne. Ville ja hänen vaimonsa Antoinette rakastavat maanantaipäiviä, sillä silloin he kutsuvat ystäviä ateljeehensa tapaamaan heitä. Villen pitkäaikaisin ystävä synnyinkaupungistaan Porvoosta, taidemaalari Albert Edelfelt, kiinnittää huomionsa yhteen hänen veistoksistaan – naiseen, jonka ympärille on luonnosteltu yksityiskohtaisia kalanpäitä. Edelfelt kysyy, miksi nainen on saanut seurakseen kaloja, ja Ville tapansa mukaan harhautuu kertomaan posket hehkuen maata mullistavasta kampelareseptistään. Aina kun on tilaisuus joko tanssia tai puhua ruuasta, Ville käyttää sen.
Pieniä naisveistoksia on pitkin poikin hyllyjä. Osa niistä on tulossa vuoden 1900 maailmannäyttelyyn. Jotkut naiset itkevät lyyhistyneinä, toiset lohduttavat tai halaavat toisiaan ja yhdessä veistoksessa on kaksi rakastavaista naista lumpeenlehden päällä. Jokaisen patsaan kehonkieli viestii syvää surua, katumusta, rakkautta tai iloa. Ville osaa kuvata hahmon tunnetilaa sen koko vartalon voimin. Ehkä siitä hänen kansainvälinen menestyksensä tuleekin: erilaiset ihmiset, valtioiden rajoista välittämättä, tunnistavat hänen hahmojensa tunteet. Ville tanssii naisveistostensa ympärillä vaimonsa valkoisessa mekossa, kukkia päässään. Myös naamiaisasut ovat hänen juhlissaan tärkeitä.
Ville Vallgrenin tunteellinen ja ranskalaisvaikutteinen taide ei kiinnostanut suomalaisen taidemaailman portinvartijoita. Vallgren koki, että Suomessa ei arvostettu häntä enempää kuin kahta puupenniä. Vihdoin hän sai Suomesta kädenojennuksen: häneltä tilattiin ulkoilmateos Helsingin keskustaan. Vaikutusvaltaisella ystävällä, Albert Edelfeltillä, saattoi olla sormensa pelissä, sillä hän oli loistava junailemaan mahdollisuuksia ihmisille, joita piti lahjakkaina. Sopimus Helsinkiä symboloivan suihkulähteen tilauksesta kirjoitettiin vuonna 1906. Työn tulos, Havis Amanda, on Villen teoksista tunnetuin, ja nykyään se on Helsingin rakastetuimpia julkisia veistoksia. Mutta kun se ensimmäisen kerran pystytettiin paikalleen syyskuussa 1908, siitä nousi valtava kohu.
Niihin aikoihin Suomessa kiisteltiin äänekkäästi naiskuvasta. Ranskan modernin kulttuurin vaikutteita pidettiin vaarallisina, ja kansainvälisiin ilmiöihin suhtauduttiin muutenkin vierastaen. Kunnianhimoisen kansakunnan piti olla ajan hermolla, mutta silti uudenlaiset ilmiöt edustivat jotakin sopimatonta, tuntematonta ja pelottavaa huomista. Aistillisuus nähtiin vastakkaisena siveellisyydelle ja siten usein vaarallisena. Helsingin Suomalaisen Seuran naisjärjestö ja Naisasialiitto Unionikin tuomitsivat Havis Amandan julkisesti. Alastomuus ei ollut edes raskain asia vaan se, että veistoksen tyttö oli niin selvästi rietas ja vulgääri, selvästi ranskalainen katunaikkonen, joka loukkasi helsinkiläisiä naisia. Ja koska kyseessä oli naisasianaisten kommentti, Päivälehdessä kirjoitettiin, että heidän reaktionsa syy oli varmaankin itsepettymys, sillä vain noin 25 prosenttia suomalaisnaisista pystyy edes kilpailemaan ulkonäöllään Vallgrenin merenneidon kanssa. Tulinen debatti oli valmis.
Tunnustusta odottanut Ville ihmetteli ja vähän loukkaantuikin. Ainakin hän kyllästyi Suomen myrskyihin vesilasissa ja koki parhaaksi pysyä Pariisissa. Kirjeissään hän arveli tuohtuneena, ettei missään sivistysmaassa yksi veistos voisi aiheuttaa moisia kansankokouksia.
Vuonna 1911, kun merenneito on seissyt torilla jo muutaman vuoden ja pahimmat kohupölyt ovat laskeutuneet, Villen rakas elämänkumppani Antoinette kuolee äkillisesti. Suru on musertava. Koko heidän suhteensa aikana Ville ei ole ollut erossa vaimostaan päivääkään. Hän käy haudalla jatkuvasti. Pariisilaisella hautausmaalla hän tutustuu toiseen läheisensä menettäneeseen, Madeleine Rohaniin, jonka sulhanen on tehnyt hiljattain itsemurhan. Ville ja Madeleine lähentyvät ja päätyvät vihille hyvin pian. Läheiset Suomessa arvelevat, että Ville vain yrittää käsitellä vaimonsa kuolemaa. Heidän ei ole kuitenkaan helppo sulattaa Madeleinea, joka sattuu olemaan ranskalainen laulajatar, suoraan Pariisin riettaasta alamaailmasta. Kun Ville tuo uuden vaimonsa vierailulle Suomeen, nainen erottuu Seurahuoneella muusta seurueesta kuin riikinkukko nokikanojen keskeltä. Ehkä Villestä itsestäkin tuntuu usein siltä.
Pari vuotta myöhemmin helmikuisena aamuyönä Ville Vallgren pakenee Pariisin kotinsa ikkunasta. Hän on kiskonut päälleen kaksi päällystakkia, tempaissut käteensä isältä perityn kävelykepin, jossa on hopeinen nuppi, ja taskuunsa pari pienoisveistosta. Madeleine on heidän Pariisin kodissaan paljastunut paitsi kokaiiniriippuvaiseksi myös väkivaltaiseksi. Vaimo on teljennyt Villen huoneeseensa, ja nyt mies ei näe enää muuta mahdollisuutta kuin paeta ahdistavasta avioliitostaan ikkunan kautta. Suhde oli kestänyt vuoden, ja eroprosessi tulee kestämään viisi vuotta kaikkine selvittelyineen.
Ville menee vielä kolmannen kerran naimisiin ja kertoo hääpuheessaan, että ensimmäisen vaimon vei Jumala, toisen perkele, mutta kolmannen hän saa itse pitää. Hän ei saa koskaan lapsia, mutta kun Havis Amanda lakitetaan tiettävästi ensimmäisen kerran vappuna 1921, Ville iloitsee tyttärensä pääsystä ylioppilaaksi.
Porvoo, syyskuu 1898
Ville Vallgren harppoo pitkin harmaata pellonreunaa. Hänellä on polviin asti ulottuva punaruutuinen työtakki ja auringon tai surujen vaalentama tukka. Hän rojahtaa kuusikon keskelle makaamaan, ja oksiston takaa paistaa leveä kirkas kuutamo. Ville ihastelee neulasia ja humisevaa elämää ympärillään. Maa on kylmä ja kova hänen allaan, mutta pinnan alla piileksii jotakin, jonka hän tahtoo saada esiin. Ville saattaa tuntea, miten viidentoista metrin syvyydessä makaava sitkeä rautainen savi sanoo hänelle:
— Ota minut, vaikka olenkin ruma, ja tee minusta kaunista. Minussa on hiukkasia maatuneista esi-isistä ja sen mukana heidän henkeänsä. Muovaa minut käsilläsi ja anna minulle sielu kauneudessa!
Huomenna hän kaivaa savea ylös. Vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn hän haluaa esille ainakin 60 teosta.
Kirjoittaja Iiris Syrjä on tutkinut Heikki Salon ja Sirkku Peltolan kanssa taustamateriaalia Momentum 1900 -musikaalin hahmoja varten. Juttusarja paljastaa, millaisia historian henkilöitä lavalla nähdään ja millainen henkilökohtainen momentum vei heidät Pariisiin vuonna 1900.
Lähteet:
Havis Amandan tarina. Helsingin taidemuseo. https://www.hamhelsinki.fi/havis-amandan-tarina/
Kalha, Harri. Kokottien kultakausi: Belle èpoquen mediatähdet modernin naiseuden kuvastimina. Helsinki: SKS, 2013.
Lampinen, Anne. Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin elämä. Porvoo: Polarstar Communications Oy, 2008.
Siikaniemi, Väinö. Saven runoilija – hauska ukko. Suomen Kuvalehti 2.3.1929.
Vallgren, Ville. ABC-kirja. Somero: Kustannusliike Oy Amanita Ltd, 2003.