Beda Stjernschantz, öinen maalari
Edellinen Seuraava
Momentum 1900 -musikaalin hahmojen henkilötarinoita, osa 2
Beda Stjernschantzin roolissa nähdään Pihla Pohjolainen.
Beda Stjernschantz (1867–1910) on jäänyt taidehistorian pölyjen alle. Nykyään häntä osataan pitää yhtenä merkittävimmistä suomalaisista symbolisteista. Hänen valtavan rikas mielensä olisi toteuttanut vaikka mitä, mutta työtä hidastivat loppumattomat raha- ja terveyshuolet. Stjernschantz oli mukana Pariisin maailmannäyttelyn Suomen osastolla taulullaan Lasinpuhaltajat. Miksi nuori köyhä taiteilija halusi niin kovasti käyttää valtavia määriä maaleja itseään isommalle kankaalle ja matkustaa yksin Impilahdelle maalaamaan juuri lasinpuhaltajia työssään?
Toukokuu, 1894
– Stjernschantz? kysyy konduktööri ja kuulostaa siltä, että nimi ei mahdu hänen suuhunsa. Pieni kumaraselkäinen hahmo katsoo kulmiensa alta mustassa duffelitakissaan ja nyökkää.
– Minkälaista rientoa Impilahdella? konduktööri jatkaa ja näyttää olettavan, että nainen on menossa pikkusormi pystyssä syömään sukulaisten sokerileipiä, kuten kaikki naiset, joilla on hienommat sukunimet ja varaa matkata junalla ympäriinsä.
– Virsut jalassa vaeltamaan, nainen vastaa ilme värähtämättä. Konduktööri nyökkää ja poistuu toisia pilettejä tarkastamaan.
Nainen ei oikeasti ole matkalla virsuissa vaeltamaan. Beda Stjernstchantz vain aina haluaa sanoa jotakin konduktööreille, jotka aina huomauttelevat hänelle hienostosukunimestään. Ihan kuin hän ei nimensä takia tietäisi, mitä on oikea elämä. Sairautta, kuolemaa, kastuneita vaatteita, pakaasien raahaamista ihan yksin, jos jonnekin halusi mennä. Yksin hän on mennyt viimeisimmät vuodet, ihan kaikkialle. Hänen isänsä menehtyi muutama vuosi sitten ja jätti perheen varattomaksi. Ikkunan takana lehdet hohtavat nuorta vihreää, ja 27-vuotias Beda tuntee itsensä lohduttoman yksinäiseksi. Joskus hän kyllä tosiaan haluaisi vain kävellä kesäkukkien keskellä virsut jalassaan, mutta jatkuvat rahahuolet tylsistyttävät lopulta mielen ja estävät asettamasta itseään minkään hauskojen haaveiden äärelle. Jos Bedalle sattuisi taas jotakin, äiti joutuisi vaikeuksiin. Taiteilijuudessa on perheelle jo aivan tarpeeksi.
Bedan matkan aikana 1800-luvun lopulla juna kulki vain 25 kilometriä tunnissa, joten hän ehti hyvin katsella puhjenneita lehtiä. Jokaisen aseman kohdalla konduktööri huusi kovaan ääneen aseman nimen kolmella kielellä. Impilahden Pitkäranta, jonne Beda oli matkalla, on nykyisin osa Venäjän Karjalaa, mutta silloin se oli vielä osa Suomen suurruhtinaskuntaa. Siihen aikaan siellä oli vielä toiminnassa suuri lasitehdas, jossa valmistettiin lähes 10 miljoonaa väritöntä ja tummaa lasipulloa vuodessa. Tehtaasta pullot vietiin sitten Venäjän markkinoille. Beda oli matkalla tuohon lasitehtaaseen, sillä lasinpuhallus kiinnosti häntä. Ihmisten keuhkot puhalsivat kirkkaita herkkiä esineitä kuin olisivat yhteydessä johonkin korkeampaan voimaan. Se oli hänestä ihmeellistä.
Beda majoittuu asumaan tuttaviensa lääkäri Karl Magnus Gaddin ja hänen vaimonsa Hildegardin luo. Kun Beda saapuu, lääkäri Gadd suorittaa jonkun poloisen lasitehdastyöläisen ruumiinavausta. Gadd ottaa käsiinsä keuhkot, jotka olivat laajentuneet, veltot ja noen läpitunkemat. Beda seisoo vieressä ja ajattelee, että hänenkin sisällään on keuhkot, vaikka ne ovatkin kamalassa kunnossa tuberkuloosin jäljiltä. Sitten tohtori nostaa esiin sydämen, joka on suuri ja rasvoittunut. Beda katsoo sitä ilme värähtämättä, mutta jokin liikahtaa hänessä. Hänellä on kaikesta huolimatta vielä nuori ja vahva sydän.
Lasitehtaassa on hämärää, vaikka on kesäilta. Pienistä ikkunoista tulee vain vähän valoa. Keskellä tehdassalia on valtava uuni, jossa on pieni avonainen luukku. Tuntuu kuin uuni hallitsisi koko huonetta. Eikä vain valollaan – se myös hönkii tilan polttavan kuumaksi ja savuiseksi. Bedan tumma mekko liimautuu häneen hikisenä ja likaisena ja sydän hakkaa, vaikka hän on saanut vasta maalaustelineen pystyyn. Hän levittää kankaan eteensä, se on häntä itseään isompi. Tästä tulee hänen paras työnsä.
Uunin luukun takana velloo yli tuhatasteista lasimassaa isossa savisessa astiassa. Sieltä lasinpuhaltajat poimivat keskittyneinä pillillään pienen hehkuvan alkulasin. Alkulasi on pullon ensimmäinen olemus. Katse suorastaan nauliintuu siihen, sillä se hohtaa kuin tulesta syntyvän feenikslinnun muna. Mutta hauras se on, sen kaikki täällä tietävät. Pienikin lämpötilaero, joka ei ole sille suotuisa, synnyttää särön. Nuoret pojat käsittelevät alkulasia tottuneesti, nopeasti ja taitavasti. Hiki noruu heidän otsilleen, mutta ote ei herpaannu. He aistivat lämpötiloja, pitävät haurasta palloa tarkasti otteessaan ja ojentavat sen seuraavalle. Jokaisen vaiheen tekee eri mies, mutta heidän ei tarvitse edes puhua pitääkseen kaiken liikkeessä. He sulautuvat yhteen kuin suuren eläimen keho tai kone, jonka jokainen osa on suunniteltu loksahtamaan paikalleen. Tuli loimottaa puhaltajapoikien kasvoilla. Heidät on otettu tähän yhteiseen kehoon mukaan jo 14-vuotiaina.
Kun Beda on katsonut lumoavaa liikettä tarpeeksi, hän kääntää silmänsä lepäämään tulen hohdosta. Hän näkee pimeässä kävelevän huivipään. Naisten tehtävä on kävellä huoneeseen vain noutamaan syntynyt hehkuva esine ja viedä se jäähdytysuuniin. Naiset ovat kantajia. He ottavat vastuun miesten puhaltamista herkistä esineistä ja vievät ne jäähdytysuuniin, jonka viidensadan asteen kuumuus viilenee aamuun mennessä. Miehet seisovat korokkeella, ja uunista tuleva valo kasvattaa heidän varjonsa majesteettisen suuriksi hämärille seinille. Naisista ei ole neroudessa paistatteluun, niin sanotaan. On vain käveltävä pimeässä ja kannettava.
Alkukesän valoisa ilta hämärtyy, ja tehtaan työntekijät poistuvat ryytyneinä pitkästä päivästä. Bedan kankaalle ei tule ollenkaan tarpeeksi valoa. Pimeään tottuu, mutta vaikeinta on uunista loimottava liekki ja kuumuus. Silmän pinta muistaisi tulen hehkun vielä nukkumaan mennessäkin. Öisin uunin tuli näyttää kuitenkin vaikuttavimmalta, joten sen valo on maalattava juuri silloin. Bedan silmät muuttuvat tarkkaavaisemmiksi ja terävämmiksi. Nuori poika vilkaisee vielä ovelta. Hän huomaa, että kyyryssä istuva kummallinen nainen jatkaa edelleen. Beda istuu työnsä ääressä aamukolmeen. Vasta kun aamu jo sarastaa, hän hiipii pihaportille ja tutisee. Kesäyönäkin saattaa palella, vaikka kuinka olisi nuori ja lämmin sydän. Tohtori Gadd herää portin kolinaan.
– Että hän jaksaakin olla sitkeä noissa harrasteissaan, hän ajattelee.
Yön pimeä venähtää pidemmäksi syksyä kohti. Yhtenä iltana Beda maalaa jälleen, kun tehtaan työntekijät ovat taas jo menneet kotiin lepäämään. Hänen värinsä ovat lopussa ja likaisia, silmät väsyneet ja hän miettii, miten pienen paletin värit riittäisivät peittämään tuon suuren kankaan. Hän syyttää itseään olleensa huolimaton ja ajattelematon, kun ei ollut ymmärtänyt, miten lyhyt kesä on. Kaikki ne kauniit ja valoisat yöt hän oli nauttinut työstään liikaa, ottanut sen liian kevyesti ja nyt hän saa kärsiä siitä. Hän kirjoittaa siskolleen: Vasta pimeys johti minut näkemään, mitä olen menettänyt. Beda rytistää kirjepaperin duffelitakkinsa taskuun ja vilkaisee sammumatonta tulta. Kuumat ja väsyneet silmät vettyvät. Hänelle ilo on kai syntymästä asti tarkoitettu näin: se vilahtaa vain kevyenä ruohonkorren heilahduksena, kunnes se on jo poissa ja pitkä talvi kurittaa jälleen.
Kesä 1894 häipyy, mutta Bedan taulu tulee valmiiksi. Syksyn Suomen Taiteilijain näyttelyn jälkeen se jää suurena ja surullisena pölyttymään. Vuonna 1899 Ellen Thesleff, Magnus Enckell ja muut hänen vanhat ystävänsä opiskeluajoilta kouhottavat jostakin Pariisin suuresta näyttelystä, joka tulee muuttamaan kaiken. Axel Gallénkin kuulemma maalaa yötä päivää suuria freskoja sitä varten. Mitä jos Pariisissa olisikin vielä Bedalle mahdollisuus? Suomen osaston johtohahmo, taiteilija Albert Edelfelt, oli sanonut, että paviljonki tulisi esittelemään koko muulle maailmalle Suomen sielun. Beda päättää lähteä. Hän hakisi matka-apurahan ja selvittäisi tiensä sinne. Viimeksi kun hän oli ollut Pariisissa, hänen rakas pikkusiskonsa oli menehtynyt sillä aikaa Suomessa. Mitä ikinä nyt Pariisissa odottaisikaan, hän menisi sinne taulunsa kanssa. Sen liitokset ja värit kestäisivät vielä vähän rytiseviä junia ja vetoisia huoneita. On saatava rahat matkaan, yritettävä vielä kerran. Tämä on se hetki.
–
Kun Beda Stjernschantz kasvoi nuorena naisena 1800-luvun lopulla, naiset suljettiin hyvin ahtaiden kehysten sisälle. Äitiys ja avioituminen olivat ainoita sallittuja haaveita, ja hyvä maine arvokkainta, mitä ylimystön nainen omisti. Beda kuitenkin joutui pienenä sairastetun tuberkuloosin vammauttamana jo varhain sulkemaan pois mahdollisuuksistaan äitiyden. Voimakas taiteilijaidentiteetti oli hänelle siis aivan erityisen tärkeä. Taiteentekijänä nainen oli kuitenkin aina sivullinen ja varjossa. Bedan taiteessa onkin yksi ainutlaatuinen ominaispiirre: suurin osa hänen tauluistaan kuvaavat yön tai illan hämärää.
Beda kuoli 41-vuotiaana tehtyään itsemurhan omassa ateljeessaan. Mutta sitä ennen tehtaan pimeässä maalattu Lasinpuhaltajat vei hänet vielä kerran Pariisin valoon ja vapaamman elämän sykkeeseen. Bedan elämässä taide oli merkityksellistä. Ja Pariisissa hän tuli näkemään myös, miten taide muutti maailmaa.
Kirjoittaja Iiris Syrjä on tutkinut Heikki Salon ja Sirkku Peltolan kanssa taustamateriaalia Momentum 1900 -musikaalin hahmoja varten. Juttusarja paljastaa, millaisia historian henkilöitä lavalla nähdään ja millainen henkilökohtainen momentum vei heidät Pariisiin vuonna 1900.
Lähteet:
Haastattelu, lasitaiteilijat Marja Hepo-aho, Kari Alakoski, Tiia Tirronen. Studio Mafka&Alakoski, Riihimäki. 18.05.2021.
Riihimäen lasimuseo.
O’Neill, Itha. (toim.) Beda Stjernschantz: Ristikkoportin takana. Helsinki: SKS 2014.
Roosa Ruotsalainen, Matkustusta 1800-luvun lopulla. https://helsinkipietari150.vayla.fi/matkustusta-1800-luvun-lopulla/